Kolme miestä veneessä

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Oxford. — Montmorencyn käsitys taivaan valtakunnasta. — Tapahtuu säänmuutos. — Joki erilaisissa oloissa. — Sangen epämiellyttävä ilta. — Saavuttamattomia toiveita. — Hupaista pakinaa. — George soittaa banjoa. — Surumielinen sävel. — Vieläkin sateinen päivä. — Me pakenemme. — Pieni illallinen ja muuan maljapuhe.

Vietimme Oxfordissa kaksi sangen hauskaa päivää. Oxfordin kaupungissa on lukematon joukko koiria. Montmorency suoritti ensi päivänä yksitoista tappelua ja toisena päivänä neljätoista, ja arvatenkin luuli hän tulleensa taivaan valtakuntaan.

Tämä kertomus sai Harrisin muistelemaan erästä ystäväänsä, joka vapaaehtoisena palveli sotaväessä ja oli kerran nukkunut teltissä sateisena yönä Aldershotin luona — "se oli juuri tämmöinen yö kuin tämä", sanoi Harris. Kun hän (ystävä) aamulla heräsi, oli hänestä koitunut raajarikko koko elämänsä ajaksi. Harris lupasi esitellä hänet meille, kun palasimme Lontooseen. Hänet nähdessämme sydämemme vuotaisivat verta.

Tulimme Paddington-asemalle kello 7 ja ajoimme suoraa päätä mainitsemaani ravintolaan, missä söimme kevyen aterian; tilasimme sitten illallisen kello 1/2 11 ajaksi, jätimme Montmorencyn sinne ja jatkoimme matkaa Leicester Squarelle.

Toinen päivä oli täysin edellisen kaltainen. Sade valui myötänään ja me istuimme sadetakkeihin kiedottuina telttakatoksen alla ja annoimme veneen hiljalleen ajelehtia jokea alas.

Soudimme koko päivän sateessa ja se oli kovin surkeata työtä. Koetimme ensin näyttää siltä kuin huvittaisi se meitä. Sanoimme että se oli vaihtelua, ja että oli hauskaa nähdä joki kaikissa sen eri vaiheissa. Sanoimme, ettemme voineet toivoakaan auringonpaistetta koko ajaksi, emmekä sitä tahtoneetkaan. Uskottelimme toisillemme, että luonto oli kaunis myös itkiessään.

Sitten teimme totit ja aloimme kertoa tarinoita. George kertoi tuntevansa erään herran, joka kaksi vuotta takaperin teki matkan pitkin jokea. Muutamakseen hän oli nukkunut kosteassa veneessä juuri tämmöisenä sadeyönä kuin tämä. Seurauksena siitä oli, että hän sai reumaattisen kuumeen eikä mikään voinut häntä pelastaa, vaan kuoli hän kovissa tuskissa kymmenen päivää myöhemmin. George lisäsi, että se oli surullisin tapaus, jonka hän koskaan oli kuullut.

Siitä johtui puhe tietenkin hauskaan keskusteluun kuumetaudeista, vilustumisesta, keuhkotaudista ja katarreista, ja Harris huomautti miten vaarallista olisi, jos joku meistä yöllä arveluttavasti sairastuisi, kun lääkäriä ei ollut lähitienoilla.

Se oli meille muistettava riemuhetki.

Ruuan päälle pelasimme napia [eräs uhkapeli]. Pelattuamme puolitoista tuntia oli George voittanut neljä pence'a — Georgella on aina hyvä onni korttipelissä — ja Harris ja minä olimme hävinneet tasan kaksi pence'a kumpikin.

Pysähdyimme siihen kuin naulittuina. Kuvaamattoman kiihkeä innostus, jolla George säesti sanaa "kaksi", sai liikutuksemme nousemaan huippuunsa. Harris nyyhkytti kuin pieni lapsi, ja koira ulvoa vonkui niin, että luulin sen sydämen pakahtuvan tahi leukojen menevän sijoiltaan.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin olisi voinut nähdä kolme herrasmiestä koiran seurassa hyvin häpeissään luikkivan venehuoneelta rautatieasemalle. Heidän pukunsa olivat jotakuinkin epäkunnossa ja epäsiistit, kuten seuraavasta luettelosta näkyy:

Pari ensimmäistä tuntia Harris ja minä olimme suorastaan hurmautuneet tästä uudesta kokemuksesta. Lauloimme laulun mustalaiselämästä ja sen viehätyksistä — mustalaisesta, jonka täytyi kokea myrskyjä, auringonpaistetta ja kaikkia ilmoja, joka nautti sateesta, sillä se teki hänelle hyvää; ja joka pilkkasi ihmisiä, jotka eivät sietäneet sadetta.

Olin alati tähän saakka pitänyt "Kahta sinisilmää" jotakuinkin typeränä ja ikävänä sävellyksenä. Mutta George osasi antaa sille niin sydäntävihlovan kaihomielisen värityksen, että ällistyin sanattomaksi.

Olimme petkuttaneet Pangbournen veneenvartijaa. Emme rohjenneet sanoa hänelle, että pakenimme sadetta. Olimme jättäneet veneen kaikkine sisällyksilleen hänen huostaansa ja pyysimme, että hän pitäisi sen valmiina meitä varten kello 9 seuraavana aamuna. Jos, sanoimme — jos jotakin odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi meitä palaamasta, lupasimme kirjoittaa hänelle lähempiä ohjeita.

Nyt oli meistä aika lopettaa peli. Harris sanoi, että korttipeli herättää turmiollisia intohimoja, kun sitä liiaksi harjoitetaan. George tarjoutui jatkamaan, jotta saisimme kostaa tappiomme, mutta Harris ja minä päätimme olla potkimatta tutkainta vastaan, koska onnetar kerran oli meille epäsuopea.

Mutta joki — koleana ja ikävystyttävänä, kun sadepisarat lakkaamatta putoovat sen ruskeille, sameille aalloille saaden aikaan äänen, joka muistuttaa naisen itkua pimeässä huoneessa; kun sumuvaippaan verhotut metsät pimeinä, äänettöminä, uhkaavina seisovat rannoilla kuten aaveet — kuten pahoja töitämme moittivat tahi petettyjen ystävien haamut — on hyödyttömän katumuksen valtakunta, jossa asustaa peikkoja ja männinkäisiä.

Mustat nahkajalkineet, likaiset; flanellipuku, hyvin likainen; ruskea huopahattu, peräti huonossa kunnossa; sadetakki, likomärkä; sateenvarjo.

Moisen keskustelun jälkeen kaipasimme jotakin hauskuutta, ja heikolla hetkellä minä ehdotin, että George ottaisi banjonsa ja laulaisi meille hupaisen laulun.

Minun täytyy olla puolueeton ja myöntää, ettei Georgea tarvinnut houkutella. Hän ei esittänyt mitään typeriä verukkeita, että muka oli unhoittanut nuottinsa kotiin tahi muuta semmoista, vaan otti hän heti soittokoneen esille ja alkoi soittaa: "Kaksi sinisilmää mä tiedän."

Meillä oli täysi työ saada mies vakuutetuksi siitä, ettemme olleet "kuuluisat käärmeihmiset Himalayavuorelta"; mutta lopultakin hän otti rahamme vastaan ja salli meidän astua teatteriin.

Kun meidän tuli yhtyä loppusäkeisiin, teimme hurjan ponnistuksen näyttääksemme iloisilta. Täytimme lasimme ja säestimme laulajaa. Harris otti johdon liikutuksesta väräjävällä äänellä; George ja minä seurasimme pari tahtia jälessä:

"Kaksi sinisilmää mä tiedän;
Mikä neuvoksi tullee?
Kun lemmitty hylkäs!
Kaksi — — —"

Koskei meillä ollut muuta neuvoksi, menimme levolle — toisin sanoen riisuuduimme ja kääntelimme ja vääntelimme itseämme kolme neljä tuntia veneen pohjalla. Sitten onnistui meidän vaipua levottomaan unenhorrokseen kello viiteen saakka, jolloin nousimme ja söimme aamiaista.

Kolmantena päivänä tapahtui perinpohjainen säänmuutos, ja lakkaamattoman vihmasateen tiuhkuessa läksimme Oxfordista kotimatkalle.

Kello neljän ajoissa aloimme keskustella yösijasta. Olimme hieman Goringin alapuolella ja päätimme soutaa Pangbourneen ja olla siellä yötä.

Jos sanon totuuden, ei iltamme suinkaan ollut hauska. Sade valui virtoinaan tasaisesti ja keskeytymättä. Kaikki veneessä oli kosteata ja tahmeata. Ja illallinen ei ollut lainkaan onnistunut. Kylmä vasikkapiirakka pyrkii tarttumaan kurkkuun, jollei syödessä ole nälkä. Minun teki kovasti mieleni whitebaitia [eräs sillilaji] ja kotlettia; Harris jupisi jotakin toudasta valkokastikkeen kerralla ja antoi piirakan jäännökset Montmorencylle, joka ei siitä huolinut. Hän nähtävästi loukkautui tarjouksesta, sillä hän tallusti veneen keulaan ja istua murjotti siellä koko illan yksikseen.

Joku meistä — en muista ken se oli, mutta epäilen olleeni itse — yritti aamupäivän kuluessa toistaa tuota typerää puhetta mustalaisista, jotka todellisina luonnonlapsina rakastavat sadetta; mutta yritys meni kokonaan myttyyn.

Joki — kun auringonpaiste kimaltelee sen leikkivillä aalloilla, kultaa tummat metsäpolut ja harmahtavat, vanhat pyökkipuiden rungot, kun pilvien varjot leikkivät vedenpinnalla ja myllyjen rattaista pärskyvät vesipisarat näyttävät timanttisateelta, kun aurinko valaisee sulkujen tummat vedet, koristaa pienet, mitättömät kylät ja antaa viehkeän leiman ikivanhoille sammaltuneille muureille ja silloille, kun sen säteet veitikkamaisesti leikkivät kahilistossa ja kukkaiskedoilla, loistavat valkoisilla purjeilla ja täyttävät koko ilmakehän ihanuudella — niin, silloin on joki kultainen, lumottu unelma.

Istuimme ja mietimme asiata. Saapuisimme Pangbourneen kello viisi. Tuossa 1/2 7 ajoissa söisimme päivällistä. Sitten voisimme kävellä kylän kujilla rankkasateessa, kunnes olisi aika mennä levolle. Tahi voimme istua jossakin kurjasti valaistussa kyläkapakassa ja tutkia almanakkaa!

Henkilöt, jotka ovat ylen heikkoja tahi ylen laiskoja, tavallisesti vuokraavat Oxfordissa veneen ja soutelevat virtaa alaspäin. Tarmokas ihminen kulkee kuitenkin mieluummin vasten virtaa. On paljon hauskempaa ponnistaa kaikki voimansa, ja lihastensa avulla kulkea eteenpäin kaikesta vastustuksesta huolimatta — niin ainakin minusta tuntuu, kun Harris ja George soutavat ja minä istun peräsimessä.

Harris ja minä saimme noita valittavia säveliä kuunnellessa vastustamattoman halun heittäidä toistemme kaulaan ja itkeä; vain vaivoin saimme kyyneleemme pidätetyiksi ja äänettöminä kuuntelimme tuota hurjasti kaihoovaa säveltä.

George tiuskasi, ettemme puhuisi moisista ruokalajeista — ei ainakaan ennenkuin hän oli saanut loppuun annoksensa kylmää häränpaistia (ilman sinappia).

George otti asian enemmän vakavalta kannalta ja turvautui sateenvarjoon.

George aikoi jatkaa seuraavaa säettä. Hän arveli, että kun hän hieman paremmin perehtyisi säveleeseen ja panisi hieman enemmän "innostusta" esitykseen, ei laulu tekisi niin surullista vaikutusta. Mutta enemmistö vastusti päättävästi moista koetta.

Esiintymisemme salongissa saavutti vielä suuremman menestyksen. Kaikki katselivat ihastuksella ahavoittuneita kasvojamme. Olimme kaikkien katseiden keskustana.

Eräässä asiassa olimme yksimieliset: että vastoinkäymisistä huolimatta jatkaisimme matkaa kotiin saakka. Me olimme lähteneet 14 päivän huvimatkalle joelle, ja 14 päivän huvimatkan tahdoimme tehdä. Mutta — jos heittäisimme henkemme retken rasituksissa! Niin, se olisi surullista sukulaisille ja ystäville, mutta asiata ei voitu auttaa. Käsitimme miten vaarallisen, turmelevan esimerkin antaisimme, jos sääsuhteiden vuoksi peräytyisimme.

Ensi balletin päätyttyä läksimme pois ja palasimme ravintolaan, missä katettu illallispöytä jo vartoi meitä.

Ennen aamiaista jännitimme teltin veneen yli ja pidimme sen koko iltapäivän. Jätimme ainoastaan keulaan pienen aukon, missä joku meistä voi soutaa ja tähystää väylää. Täten kuljimme yhdeksän penikulmaa ja pysähdyimme yöksi kappaleen matkaa Day'n sulun alapuolelle.

Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Katselimme toisiamme ja kukin oli näkevinään omat halpamaiset, rikolliset ajatuksensa kuvastuvan toisten kasvoihin. Vaieten vedimme matkalaukkumme esille ja tarkastimme niiden sisältöä. Tähystimme jokea ylös ja alas: ei näkynyt missään elävää olentoa.

Auringonvalo on luonnon sydänverta. Kun auringonvalo on kadonnut, katselee maaäiti meitä tylsin, sieluttomin katsein. Sen seurassa tulemme surulliselle mielelle: se ei näytä meistä silloin välittävän eikä tuntevan meitä. Se on kuin leski, joka on kadottanut lemmityn puolison, ja lapset hyväilevät sen käsiä ja katsovat sen silmiin, mutta eivät saa hymyilyä houkutelluksi sen huulille.

Annan hyvän neuvon niille, jotka Oxfordista aikovat lähteä venematkalle: kehoittaisin heitä lähtemään matkalle omalla veneellä, jolleivät saa anastetuksi jonkun toisen venettä ilman että on vaaraa tulla yllätetyksi. Veneet, joita täällä saa vuokrata, ovat tosin sangen kunnollisia, mutta ne eivät suinkaan ole kauniita ulkonäöltään.

Alhambrassa herätti tulomme paljon huomiota. Tullessamme pilettiluukulle saimme äreän kehoituksen mennä sisälle teatteriin Castle-Streetin kautta, ja muistutuksen, että tulimme puoli tuntia liian myöhään.

"Tästä, jumaliste, koituu taas hauska ilta!" jupisi George.

"Niin, kaikitenkin olisi hauskempaa Alhambrassa" [tunnettu varietee Lontoossa], sanoi Harris varovasti pistäen päänsä teltistä ja tarkastaen taivaankantta.

"Meillähän on vain kaksi päivää jälellä", virkkoi Harris, "ja olemmehan nuoria ja terveitä. Kai me tämän koetuksen kestämme, otaksun."

"Jollemme olisi vannoneet tärvellä terveyttämme tässä kurjassa, vanhassa ruumisarkussa", tokasi George ja silmäsi venettä mahdollisimman peittelemättömällä inholla, "niin voisin mainita, että juna lähtee Pangbournesta heti viiden jälkeen, ja sillä voisimme päästä Lontooseen niin aikaiseen, että ehtisimme syödä kotletin ja sitten mennä paikkaan, jonka mainitsitte."

"Ja sitten pieni illallinen —" (mainitsin lempipaikkamme, jossa usein kävimme) lisäsin minä koneellisesti.

"Harmillista, että päätimme tehdä koko kotimatkan veneessä", huomautti Harris ja me kaikki vaivuimme syviin mietteisiin.

Tunnustan empimättä, että nautein tästä illallisesta. Lähes 10 päivää olimme eläneet yksinomaan kylmällä paistilla, leivällä ja hedelmähillolla. Olihan se yksinkertaista ja ravitsevaa ruokaa, mutta se alkoi lopulta käydä hieman yksitoikkoiseksi. Siksipä nyt Bourgogneviinin tuoksu, ranskalaiset kastikkeet, puhtaat pöytäliinat ja tuores leipä kolkuttivat sisällisen ihmisemme ovelle ollen sangen tervetulleita vieraita.

Söimme ja joimme pitkän aikaa virkkamatta sanaakaan, kunnes tuli hetki, jolloin, sen sijaan että istuimme suorina ja pontevasti hoidimme veistä ja haarukkaa, nojasimme mukavasti tuoleihimme ja työskentelimme hitaasti ja huolettomasti — silloin ojensimme jalkamme pöydän alle, annoimme pöytäliinojen huomaamatta pudota lattialle ja saimme aikaa tarkkaavasti silmäillä savustunutta kattoa — silloin pidimme lasejamme ulottuman päässä edessämme ja tunsimme olevamme hyviä, miettiväisiä ja sovinnollisia koko ihmiskuntaa kohtaan.

Harris, joka istui lähinnä akkunaa, veti akuttimen syrjään ja katsoi ulos kadulle.

Kostea katu loisti hämärästi kaasun valossa, tuulenpuuskat saivat katulyhdyt läähättämään; sade pieksi lakkaamatta lokaa ja vesi valui virtoinaan räystäskouruista katuojiin. Joku harva kulkija riensi akkunan ohi sateenvarjon alle kyyristyneenä, naiset pitelivät hameitaan ylhäällä.

Harris ojensi kätensä ottamaan lasia ja sanoi: "Meillä on ollut hauska matka, ja siitä tulee meidän kiittää isä Thamesia — mutta luulen kuitenkin, että hylkäsimme veneemme oikealla hetkellä. Juon kolmen miehen maljan, miehen, jotka onnellisesti ovat päässeet jälleen kuivalle maalle!"

Ja Montmorency, joka oli etukäpälineen noussut akkunalaudalle katsomaan ulos kadulle, yhtyi innokkaasti maljaan lyhyellä haukahduksella.