Kolme miestä veneessä

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Suluista. — Georgea ja minua valokuvataan. — Wallingford. — Dorchester. — Abingdon. — Muuan perheenisä. — Sovelias paikka sille, joka aikoo hukuttaa itsensä. — Tukala kulkuväylä. — Joki-ilman turmeleva vaikutus.

Läksimme varhain seuraavana aamuna Streatleystä ja soudimme Culhamiin, missä olimme yötä ja nukuimme veneemme teltassa.

Wallingfordista Dorchesteriin on jokivarsi kaunista ja vaihtelevaa; siellä on korkeita kunnaita ja hymyileviä laaksoja. Dorchester on puoli penikulmaa joelta ja on hyvin rauhallinen vanha paikka.

Wallingford on 6 penikulmaa Streatleyn yläpuolella ja siellä on esitetty useita näytöksiä Englannin historiassa. Brittiläisten aikoina se oli hyvin vaatimaton kaupunki, ihmiset asuivat maakuopissa, kunnes roomalaiset legioonat karkoittivat heidät ja rakensivat sen ympärille valtavia linnoituksia savimuurien sijaan. Ja muinaisajan rakennusmestarit tekivät niin kestävää työtä, että varustukset ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.

Wallingford oli ympäröity muureilla ja sitä pidettiin lujana linnoituksena. Sitten syttyi kansalaissota Kaarlo I:n hallituksen aikana; lordi Fairfax piiritti sitä kauvan ja kiihkeästi, se antautui vihdoin ja sen muurit hajoitettiin maan tasalle.

Sulut ovat sitäpaitse melkein poikkeuksetta rakennetut kauneille seuduille. Ja lihava, vanha sulunvartija, hänen myhäilevä eukkonsa ja kirkassilmäinen tyttärensä ovat miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa on hauska pakinoida. Suluissa tapaa toisia veneitä ja saa kertoa kokemuksiaan joella ja kuulla toisten seikkailuja. Ilman herttaisia, kukkarantaisia sulkujaan ei Thamesjoki hurmaisi meitä läheskään yhtä paljon kuin se tekee. Suluista puhuessa muistan seikkailun, joka Georgella ja minulla oli Hampton Courtin luona eräänä kesäaamuna. Oli ihana päivä ja sulku oli täpösen täynnä veneitä, ja kuten joella usein tapahtuu, oli toimelias valokuvaaja tarjoutunut ottamaan meistä kaikista ryhmäkuvan.

Streatleyn ja Wallingfordin välillä on jokivarsi sangen yksitoikkoista. Clevestä lähtiessä on edessä 6 1/2 penikulman taipale, jolla ei ole ainoatakaan sulkua. Oxfordin soutuklubi käyttääkin tätä väliä soutuharjoituksiinsa.

Seurauksena siitä oli, että jouduimme vähä väliä toisten veneiden tielle — samoinkuin he meidän — ja molemmin puolin oli tuloksena joukko voimasanoja.

Seisoimme hievahtamatta odottaen ratkaisevaa hetkeä, kun kuulin jonkun takanani huutavan:

Se ei soveltuisi nykyaikaisen romaanin sankarittaren asunnoksi!

Sandfordin sulun takana oleva kanava on erinomaisen sopiva paikka niille, jotka miettivät hukuttaa itsensä. Siinä käy vuolas virta, joka ei hevillä luovuta saalistaan takaisin. Obeliski osottaa paikkaa, mihin kaksi miestä uidessaan hukkui, ja sen jalustalta hyppäävät nykyään uimaan nuoret miehet, jotka tahtovat koettaa onko virta todella vaarallinen.

Roomalaisia muureja ei ajan hammas ole voinut hävittää, mutta itse roomalaiset olivat aikoja sitten maatuneet tomuksi, kun hurjat saksilaiset ja rotevat tanskalaiset ottelivat keskenään näillä seuduilla, kunnes normandilaiset saapuivat.

Romaanien sankaritar on alati "pitkä ja uljas kuin jumalatar." Niin,

Pyh. Nikolain kirkossa Abingdonissa ovat John Blackwallin ja hänen puolisonsa Janen haudat. Puolisot elettyään onnellisessa avioliitossa kuolivat aivan samana päivänä, elokuun 21 p. 1625. Pyh. Helenan kirkossa on W. Lee'n hautakivi, jossa seisoo, että hänellä kuollessaan, 1637, oli lähes 200 jälkeläistä, puuttuu vaan kolme tästä luvusta. Jos suoritamme tämän laskutehtävän, saamme selville, että hänellä oli 197 perillistä. Mr. W. Lee — hän oli viisi eri kertaa Abingdonin pormestarina — on kieltämättä ihmiskunnan hyväntekijä, mutta toivottavasti ei nykyään — 19 vuosisadallahan on ihmisiä muutenkin liiaksi maapallolla — ole monta hänen vertaistaan perheenisää.

Olin kerran soutelemassa nuoren neitosen kanssa. Hän oli luonteeltaan peräti kiltti ja sävyisä, mutta joella oli vallan kamalata kuulla hänen puheitaan.

Olimme seuraavana aamuna varhain jalkeilla, koska kernaasti tahdoimme iltapäiväksi ehtiä Oxfordiin. On merkillistä miten varhain voi nousta vuoteelta, kun on yötä taivasalla, Kun nukkuu veneessä matkalaukku pään alla ja huopapeite peitteenä, ei tunne itseään lainkaan uneliaaksi aamulla tahi halua venyä "vielä viisi minuuttia", niinkuin tekee pehmeässä, joustavassa vuoteessa. Jo 1/2 9 ajoissa olimme syöneet aamiaista ja kulkeneet Cliftonin sulun ohi.

Nyt älysimme, että oli kysymys meistä, ja että veneemme "nokka" [keulan kärki] oli tarttunut sulun laudoitukseen ja veden joka taholla noustessa oli veneemme kaatumaisillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se kaatuisi. Kiireesti tempasimme kumpikin airon ja voimakas sysäys airontyvellä sulun seinään päästi veneen pälkähästä ja nakkasi meidät päistikkaa veneen pohjalle.

Nyt selvisi asia minulle ja pelkäsin, etten enää ehtisi valita sopivaa asentoa. Veneemme oli etumaisena, ja minusta oli epäystävällistä turmella miehen valokuvaa.

Niin edullinen kuin suluton joki lienee soutu-urheilijoille ja ammattimiehille, kaipaa niitä kuitenkin se, joka omaksi huvikseen on lähtenyt joelle.

Mutta nyt alkoi koko sulku kiljua ja rähistä, ja römeä tuomiopasuunan ääni sulun taustalta karjasi:

Minä puolestani pidän paljon suluista. Ne tuottavat hupaista vaihtelua yksitoikkoiselle soudulle. On hauskaa istua veneessä, joka hitaasti nousee viileästä syvyydestä uusille vesille, uusia näköaloja avautuu eteen; tahi vajoaa vene pois maailman näkyvistä ja sitten odottaessa alkavat tummat portit natista, hieno rako niiden välillä laajenee ja päivänvalo virtaa sisälle, kunnes kaunis hymyilevä joki avautuu eteesi koko ihanuudessaan, ja pieni vene pääsee vapauteen lyhytaikaisesta vankeudestaan ja lähtee taas viiltelemään tyyntä vedenpintaa.

Meillä oli paljon harmia tästä tapauksesta. Valokuvaaja arveli, että meidän tulisi kummankin lunastaa tusina valokuvia, koska kerran täytimme 9/10 kuvasta, mutta me kieltäydyimme. Sanoimme että kernaasti annoimme ottaa koko ruumiin kuvia itsestämme, mutta tahdoimme ehdottomasti tulla kuvatuiksi päät ylöspäin.

Kuljimme Iffleyn sulusta kello 1/2 1, ja siivottuamme veneen ja varustauduttuamme maalle nousuun kävimme käsiksi viimeiseen penikulmaan.

Joki kulkee läpi Abingdonin kaupungin. Se on pieni, hiljainen, siisti ja kuolettavan ikävä pikkukaupunki. Se ylpeilee ijästään, mutta epäiltävää on vetääkö se tässä suhteessa vertoja Wallingfordille ja Dorchesterille. Siellä oli muinoin kuuluisa luostari, jonka pyhien muurien sisällä nykyään on olutpanimo.

Ja sitten huusi joku toinen:

Ihmiset, jotka maalla ovat lauhkeita kuin lampaat, tulevat veneeseen astuttuaan hurjiksi ja verenhimoisiksi.

Iffleyn sulku ja mylly penikulman matkan Oxfordia alempana ovat hyvin suosittuja aiheita maalareille, jotka rakastavat jokea, Taulut ovat kuitenkin todellisuutta paljon kauniimpia; tuntee katkeraa pettymystä nähdessään paikan, jos on ensin nähnyt sen kuvattuna.

Iffleyn ja Oxfordin väli on tukalin väylä koko joella. Täytyy olla syntynyt tällä kohdalla, jos mieli perehtyä kulkuväylään. Olen usein siitä kulkenut, mutta en ole siitä päässyt selville. Mies, joka kykenee ohjaamaan veneen Oxfordista suoraan Iffleyhin, voinee myös elää onnellisena saman katon alla vaimonsa, anoppinsa, vanhemman sisarensa ja perheen vanhan uskollisen palvelijattaren kanssa, joka on ollut perheessä hänen syntymästään saakka.

Humalaiselle se myös olisi jotakuinkin sopimaton asunto. Hän saisi osakseen liian runsaasti yllätyksiä odottamattomissa portaissa huoneesta toiseen mennessä. Ja hänen olisi aivan mahdoton löytää makuuhuonettaan monimutkaisissa käytävissä ja yhtä vaikea olisi hänen löytää vuodettaan, jos pääsisikin huoneeseensa.

Erään höyrypurren omistaja oli tilannut kuusi kappaletta, mutta hän peruutti tilauksen nähdessään negatiivilevyn. Hän sanoi kernaasti lunastavansa kuvat, jos joku voi näyttää hänelle missä hänen aluksensa oli kuvassa, mutta se oli mahdoton tehtävä. Höyryvene oli jossakin Georgen oikean jalan takana.

Epäilemättä olivat jalkamme valokuvan huomattavin osa. Siinä ei ollutkaan nähtävissä paljon muuta. Ne täyttivät kokonaan kuvan edustan. Niiden takaa ja välistä voi tosin nähdä vilauksen veneistä ja ympäristöstä; mutta jalkoihimme verrattuina näyttivät kaikki ihmiset niin vähäpätöisiltä, että kaikki valokuvatut häpesivät moista kuvaa ja kieltäytyivät sitä tilaamasta.

Ensin ajaa virta sinut oikealle rannalle, ja sitten vasemmalle. Sitten joudut keskelle väylää, teet kolme pyörähdystä veneinesi, ja vihdoin virta vie sinut takaperin ja yrittää murskata veneesi jotakin toista alusta vastaan.

Ensiksi luulin, että hän oli nähnyt jonkun tuttavan neitosen, jota hän hienosteli, ja katselin ympärilleni nähdäkseni ken hän oli. Jokainen sulussa oleva ihminen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen puupölkyksi. He seisoivat tahi istuivat mahdollisimman luonnottomissa asennoissa — vain japanilaisissa viuhkoissa olen semmoisia nähnyt. Ja jokaisen tytön suu oli mitä hurmaavimmassa hymyssä. Oh, miten he olivat ihastuttavia. Ja herrat rypistivät otsaa ja näyttivät jaloilta ja miehekkäiltä.

En uskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni kenestä oli puhe ja kenen tuli varoa nenäänsä. Silmäsin salavihkaa Georgen nenään. Se oli aivan moitteeton — en ainakaan nähnyt siinä mitään vikaa, jota voisi auttaa. Koetin katsoa omaani, mutta sekin nähtävästi oli kunnossa.

En tiennyt lainkaan mitä oli tekeillä ja ällistyin nähdessäni Georgen hätäisesti silittävän rypistyneitä housujaan, järjestävän tukkaansa ja asettavan lakkinsa sirosti niskaan. Sitten hän koetti saada kasvoihinsa mahdollisimman miellyttävän ja samalla kaihoavan sävyn, istahti "sievään" asentoon ja koetti kätkeä jalkansa näkyvistä.

En tiedä sanoa mistä se johtuu, mutta kaikki ihmiset ovat kovin ärtyisiä joella ollessaan. He raivostuvat silmittömästi pienistä vastoinkäymisistä, joita maalla tuskin olisivat huomanneetkaan. Kun George ja Harris tekevät tyhmyyksiä kuivalla maalla, hymyilen minä suopeasti, mutta kun se tapahtuu joella, haukun heidät hyvänpäiväisiksi ja käytän haukkumasanoja, jotka muuten saisivat hiukseni kauhusta nousemaan pystyyn. Kun toinen vene tulee tiellemme, tunnen halua tarttua airoon ja surmata kaikki veneessä olijat.

Emme uskaltaneet kääntyä, George ja minä. Valokuvaajan käsi lepäsi objektiivilla: hän voi millä sekunnilla tahansa ottaa kuvan. Meillekö he huusivat? Mitä vikaa oli nenissämme? Miksi piti nenää "työntää ulos?"

Emme olleet täysin onnistuneet valokuvassa. George ja minä. Kova onnemme tietenkin sovitti niin, että mies pani koneensa toimintaan juuri sillä hetkellä, kun makasimme selällämme veneessä kasvoillamme hurja, kysyvä ilme: "Missä olen? Mitä on tapahtunut?" ja neljä koipeamme vimmatusti sätkytellen ilmassa.

Dorchester on myös vanhojen brittiläisten perintöä; sen nimi oli silloin Caer Doren, "kaupunki veden luona." Myöhemmin perustivat roomalaiset sinne suuren leirin, jonka jäännökset näyttävät matalilta kummuilta. Saksilaisten aikana se oli Wessexin pääkaupunki. Se on ikivanha, ja on aikoinaan ollut suuri ja mahtava. Nyt se on kaukana maailman kohinasta ja saa rauhassa torkkua ja uinailla.

Culhamista lähdettyä ne jälleen muuttuvat kauneiksi ja vaihteleviksi.

Cliftonista Culhamiin ovat joen rannat yksitoikkoisen ikäviä, mutta

Clifton Hampdenin ympärillä, joka on ihmeen kaunis vanha kylä, on luonto kaunista ja komeata. Jos jäät yöksi Cliftoniin, tulee sinun mennä "Ohralyhteeseen" asumaan. Se lienee vanhanaikaisin ja omituisin hotelli koko joen varrella. Se on hieman kylän ulkopuolella sillan oikealla puolella. Sen matalat päädyt, olkikatot ja ristikkoakkunat saavat sinut muistelemaan lapsuutesi kuvallisten satukirjojen runollisia asuntoja, ja sen sisustus muistuttaa vielä elävämmin satujen: "oli kerran…"

Asetuin senvuoksi keulaan ja nojauduin viehättävän huolettomasti venekeksiin asennossa, joka ilmaisi vikkelyyttä ja voimaa. Järjestin hiukseni, niin että hiussuortuva valui otsaan ja koetin näyttää ystävälliseltä ja miettiväiseltä antaen samalla kasvoilleni lievästi kyynillisen sävyn, jonka sanotaan "pukevan" minua.

"Varokaa venettänne te siellä mustissa ja punaisissa lakeissa. Tästä tulee teidän ruumiittenne valokuva, jollette pidä kiirettä."

"Varokaa nokkaanne, Te tyhmä aasi siellä!" karjasi äskeinen ääni taasen.

"Olkilyhteessä" hän joka askeleella löisi päänsä kattoon.

"Hoi! Te siellä! Katsokaa nokkaanne!"

"Ettekö voi työntää nokkaa ulos, te molemmat, koirinenne!"

"Mokoma nauta mieheksi!" hän voi tokasta, kun joku onneton soutaja tuli tiellemme, "eikö tuo aasi voi katsoa eteensä!"

"Tuo typerä purje!" huudahti hän, kun purje joutui hieman epäkuntoon ja ravisti sitä vimmatusti.

Siitä huolimatta hän maalla oli oikein herttainen ja hyväsydäminen tyttö.

Joki-ilma vaikuttaa turmelevasti ihmisluonteeseen. Siitä arvatenkin johtuu, että laivurit joella usein ovat toisilleen epäkohteliaita ja käyttävät puheenparsia, joita he maalla ollessaan epäilemättä katkerasti katuvat.