Kolme miestä veneessä

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Suuri pesupäivä. — Kaloja ja kalastajia. — Onkimistaidosta. —

Omantunnonmukainen kalastaja. — Merkillinen kalajuttu.

Viivyimme Streatleyssä kaksi päivää ja annoimme pestä vaatteemme. Olimme ensin itse yrittäneet pestä niitä joessa Georgen ohjauksella ja valvonnalla, mutta yritys meni kokonaan myttyyn. Ei ole tarpeeksi sanoa, ettemme onnistuneet, sillä olimme paljoa pahemmassa pulassa pestyämme vaatteemme kuin sitä ennen. Ennen pesua ne olivat olleet hyvin, hyvin likaisia, se on totta, mutta voimme kuitenkin käyttää niitä. Pesemisen jälkeen — niin, Henleyn ja Readingin välinen joki oli paljoa puhtaampi kuin ennen, sittenkun olimme siinä pesseet vaatteemme. Kaiken lian, mitä on joessa Henleyn ja Readingin välillä, me pestessä haalimme kokoon ja imetytimme vaatteisiimme!

Viisi minuuttia myöhemmin kolmas mies tuli huoneeseen ja kertoi onkineensa lohen varhain eräänä aamuna; syöttinä oli ollut salakka. Sitten hän poistui, ja hidas, vakava, keski-ikäinen herrasmies astui huoneeseen ja meni istumaan akkunan luo.

Useat ihmiset luulevat, että kaikki, mitä kunnon onkijalta vaaditaan, on kyky sujuvasti ja punastumatta voida sepittää ja kertoa valejuttuja, mutta se on suuri erehdys. Alaston valhe semmoisenaan ei kelpaa mihinkään; kömpelöin vasta-alkajakin osaa semmoisen sepittää. Kokeneen ammattimiehen sitävastoin tuntee täsmällisesti esitetyistä yksityiskohdista, soveliaasti sijoitetusta todenperäisestä värityksestä ja omantunnonmukaisesta, melkein turhan tarkasta totuuden leimasta, jonka hän tietää kertomukseensa sovittaa.

Syntyy hetken äänettömyys, sillä kellään ei ole rohkeutta vastustaa vanhaa herraa. Hänen täytyy niinmuodoin jatkaa kertomusta ilman kehoitusta.

Streatleyn ja Goringin seudut ovat suosittuja kalastuspaikkoja. Sinne saapuu kalastajia etäisiltä seuduilta ja joessa viliseekin haukia, ahvenia, säynältä, kuhia ja ankeriaita: siellä voi istua päivät kauttaaltaan onkimassa.

Sitten tuli jollakin tavoin selville, että olimme vieraita paikkakunnalla ja että huomenna matkustaisimme pois.

Sitten kertoo hän, miten kaikki, jotka kalan näkivät, ihmettelivät; mitä hänen eukkonsa sanoi, kun hän toi kalan kotiin, ja mitä Joe Buggies sanoi.

Sitten hän kertoi koko jutun juurta jaksaen: kesti puoli tiimaa, ennenkuin hän sai tuon niskottelevan pedon rantaan vedetyksi, ja ongenvapa katkesi leikissä. Hän sanoi kotiin tultuaan huolellisesti punninneensa kalan ja — se painoi tasan 34 naulaa.

Sanoimme, ettei sitä kukaan ollut kertonut, mutta että meillä oli vaistomainen aavistus siitä, että hän oli sen tehnyt.

Pesijätär Streatleyssä sanoi, että hänen omatuntonsa pakoitti häntä ottamaan kolmenkertaisen maksun meidän vaatteistamme. Hän sanoi, että menettely, jonka avulla hän sai vaatteet puhtaiksi, ei ollut tavallista pesua, vaan pikemmin jonkinlaista "kalttausta."

Nyt oli hänen aika lähteä kotiin, ja hänen lähdettyään tuli isäntä luoksemme pakinoimaan. Me kerroimme hänelle, miten moninaisia juttuja olimme hänen lohestaan kuulleet, ja ne huvittivat häntä sanomattomasti. Me nauroimme kaikki tyyni makeasti niille.

Nyt keskustelu tyrehtyi hetkiseksi, ja meidän katseemme vaelsivat ympäri huonetta. Ne pysähtyivät vihdoin tomuiseen, vanhaan lasilaatikkoon, joka oli sijoitettu korkealle uuninreunustalle ja jonka sisällä oli lohi. Se oli oikea jättiläiskala. Ensi silmäyksellä luulinkin sitä turskaksi.

Moni tekeekin siten. Mutta he eivät koskaan saa mitään. En ole kuullut, että kukaan olisi täältä saanut mitään onkeensa paitse kiiskiä ja kissanraatoja, mutta niitä ei tietenkään oteta lukuun! "Kalastajan käsikirja" ei virka sanaakaan siitä, onko kalastus näillä seuduin tuottavaa vai eikö. Se sanoo vaan, että se on "hyvä kalastuspaikka" ja että se on oikeassa, tiedän omasta kokemuksestani.

Moiseen ei vaadita mitään taitoa, mitään kokemusta. Rohkeata se tosin on, mutta sima kaikki.

Menimme tarjoiluhuoneeseen ja istahdimme sinne. Siellä oli ennestään vanha mies, joka poltti pitkää savipiippua, ja me ryhdyimme tietenkin pakinoihin hänen kanssaan.

Me maksoimme laskun nurisematta.

Mainittu "käsikirja" sanoo, että Thamesjoesta saadaan myös haukia ja ahvenia, mutta siinä käsikirja panee omiaan. Joessa on kyllä haukia ja ahvenia. Rannalla kävellessä voi niitä nähdä suuria parvia vedessä, ne lyövät leikkiä aalloissa ja hyppivät ottamaan leivänmurusia, joita heitetään veteen. Jos menet uimaan, kertyvät ne suurissa parvin tiellesi, kuten tahtoisivat härnätä sinua. Mutta niitä ei voida "onkia" koukussa olevalla matosella tahi muulla syötillä — ei alkuakaan!

Kukaan meistä ei kotvaan aikaan puhunut; vihdoin George kääntyi äsken tulleeseen ja sanoi:

Kuka porokynsi tahansa voi tallustaa huoneeseen ja sanoa: "Tiedättekö, eilen illalla vedin järvestä 15 tusinaa ahvenia", tahi: "maanantaina sain kuhan, joka painoi 18 naulaa ja oli kolmen jalan pituinen pyrstöstä kuonoon."

Kenties — sanoivat he — kelpaisin runoilijaksi, muotiromaanien kirjoittajaksi, reportteriksi t.m.s., mutta saavuttaakseni onkimiehen mainetta täytyisi minulla olla vilkkaampi mielikuvitus ja suurempi kekseliäisyys kuin mitä taivas oli minulle suonut.

Jos sinulla veneretkellä ollessasi joskus on joutilas ilta, niin kehohan sinua käymään jossakin pienessä kalaravintolassa ja istahtamaan suureen saliin. Voit olla varma siitä, että tapaat siellä jonkun vanhan kelpo ammattionkijan hörppimässä totiaan, ja puolen tunnin kuluessa on hän syöttänyt sinulle tarpeeksi monta juttua ihmeellisistä kalansaaliista, jotta ruuansulatuksesi koko kuukaudeksi joutuu epäkuntoon.

Hänen menettelynsä kelpaa esikuvaksi kenelle tahansa.

Hän meni ja me jäimme kahdenkesken.

Hän kertoi meille, että tänään oli kaunis ilma, ja me ilmoitimme hänelle, että eilen oli ollut kaunis ilma, jonka jälkeen julistimme toisillemme, että huomenna epäilemättä olisi kaunis sää. George huomautti, että vuodentulo näytti sangen lupaavalta.

Hän astuu hiljaa, hattu päässä huoneeseen, anastaa mukavimman tuolin, sytyttää piippunsa ja pöllyttelee savuja vaieten ja miettiväisenä. Hän antaa nuorison kaikessa rauhassa kehua ja rähistä, mutta kun keskustelu tuokioksi vaikenee, ottaa hän piipun suustaan, kopistaa tuhat uuninpieleen ja virkkaa:

George ja minä — en tiedä sanoa minne Harris oli mennyt; hän oli aikaiseen iltapäivällä ajellut partansa, sitten hän noin 40 minuutin ajan hankasi kenkiään piippusavella; sen koommin emme olleet häntä nähneet — George ja minä ja koira olimme siis jääneet oman onnemme nojaan, ja me teimme kävelyretken Wallingfordiin. Kotimatkalla poikkesimme pieneen ravintolaan joen varrella lepäämään — sekä myös muista syistä.

En ole mikään taitava kalastaja. Nuorempana olin siihen huviin innostunut, ja olin omasta mielestäni sangen etevä onkija; mutta vanhat kokeneet onkimiehet neuvoivat minua lopettamaan. He sanoivat, etten koskaan tulisi pääsemään pitkälle siinä urheilussa, minulta puuttui edellytyksiä siihen. He myönsivät, että heitin siimani veteen kylläkin taidokkaasti, että minulla oli "päätä" tälle alalle ja tarpeeksi suuri annos laiskuutta. Mutta he olivat varmat siitä, ettei minusta ikinä koituisi oikeata onkimiestä. Minulta näet puuttui ammattimiehen vilkas mielikuvitus.

En luule, että missään muualla koko maailmassa niin intohimoisesti harjotetaan onkimista. Muutamat viipyvät täällä onkimassa vain yhden päivän, toiset koettavat onneaan koko kuukauden. Jollei kyllästy huviin, voi sitä jatkaa koko vuoden, jos vaan haluaa: tulos on aina sama.

Emme voineet kääntää katseitamme kalasta tämän jälkeen. Se oli todellakin hyvin komea kala. Katselimme sitä vielä, kun kylän kuorma-ajuri tuli ovelle oluttuoppi kädessään, ja hänkin katseli kalaa.

Ei, oikea onkija pitää arvoaan alentavana noin karkean valehtelemisen.

"Vai niin", sanoi ajuri, "no sitten eivät herrat voi tietääkään miten se tapahtui. Siitä on lähes viisi vuotta, kun vedin tuon pojan joesta."

"Tiistai-iltana sain kelpo otuksen, mutta eipä siitä juuri kannata puhua."

"Tekö sen ongittekin?" minä kysyin.

"Tavattoman suuri", mutisin minä, ja George ja minä kysyimme vanhukselta paljonko tuo peto mahtoi painaa.

"Suokaa anteeksi, ettehän pahastu, toivon — mutta ystäväni ja minä olemme vieraita täällä, ja olisimme Teille hyvin kiitollisia, jos tahtoisitte kertoa meille miten saitte tuon lohen pyydetyksi."

"Siksi, että olen varma siitä, ettei kukaan minua uskoisi, jos sen kerron", vastaa vanhus rauhallisesti eikä hänen äänessään ole mitään katkeraa sävyä. Hän täyttää piippunsa uudelleen ja käskee isännän tuoda annoksen whiskya ja vettä.

"Sepä merkillistä, tämä on peräti ihmeellistä", virkkoi tuo hidas herrasmies nauraen, "sillä olette aivan oikeassa, herrat. Se on totinen tosi: minähän tuon kalan sain. Kas vaan, että osasitte niin hyvästi arvata! Niin, se on tosiaan ihme."

"Niinpä niin", virkkoi vanha herra nähdessään mitä katsoimme, "se on aika jykevä veitikka, tuo, vai mitä?"

"Niin, eikö olekin", vastasi mies ottaen siemauksen tuopistaan ja lisäsi: "Herrat eivät kenties olleet täällä, kun kala saatiin?"

"Miksei?" kysytään.

"Komea lohi, tuo", sanoi George kääntyen häneen.

"Kas, kuka on teille kertonut, että juuri minä tuon kalan sain?"

"Kahdeksantoista naulaa ja kuusi luotia", vastasi ystävämme nousten tuoliltaan ja ottaen takkinsa naulasta. "Niin", jatkoi hän, "ensi kuun kolmas päivä on tasan 16 vuotta kulunut siitä, kun nostin sen vedestä. Sain sen sillankorvassa onkeeni. Syöttinä oli kuore. Olin kuullut kerrottavan, että se veitikka asusti joessa enkä saanut lepoa, ennenkuin olin sen pyydystänyt. Sen kokoisia kaloja ei nykyään enää ole monta näillä tienoin, luulisin. Hyvää yötä, herrat, hyvää yötä."

"Joo minä sen tein", sanoi vanhus myhäillen. "Sain sen onkeen sulun alapuolella eräänä perjantai-iltana ja omituisinta on, että sain sen kärpäsellä. Olin lähtenyt haukia onkimaan, nähkääs herrat, enkä ajatellut lohta. Ja nähdessäni tuon veitikan siiman päässä melkein peljästyin. Se painoi 26 naulaa, nähkääs. Hyvää yötä. herrat, hyvää yötä."

"Emme olleet", vastasimme me ja lisäsimme olevamme vieraita paikkakunnalla.

"Ei", hän miettivästi sanoo, "en itsekään sitä uskoisi, jos joku sen minulle kertoisi, mutta totta se joka tapauksessa on. Olin istunut veneessä koko iltapäivän saamatta ainoatakaan päätä — jollen ota lukuun muutamaa tusinaa särkiä ja pariakymmentä haukia, ja olin juuri aikeissa lopettaa, kun tunsin kelpo nykäyksen siimassa. Luulin, että siellä oli taas joku pieni nahjus ja aijoin nakata sen rannalle. Mutta — vieköön minut p—u — jos sain vapaa hievahtamaankaan! Kesti puoli tiimaa — puoli tiimaa, ymmärrättekö, herrat? — ennenkuin sain pedon rantaan ja joka silmänräpäys luulin siiman katkeevan. Vihdoin sain veitikan maalle, ja tiedättekö, mikä se oli? Joo, sampi! 40 naulaa painava sampi, jonka sain onkeeni! Niin, en ihmettele, että herrat näyttävät ällistyneiltä — kuulkaa, isäntä, tuokaa minulle pikarillinen whiskya vielä!"

"Katsoppas vaan, että Jim Bates ja Joe Muggles ja mr Jones ja vanha Billy Maunders kaikki tyyni kertoivat herroille onkineensa kalan! Ha! ha! ha! Ei ole hullumpaa!" sanoi vanha herra nauraen täyttä kurkkua. "Olisipa tosiaan heidän tapaistaan antaa kala minulle pantavaksi minun vierashuoneeseeni näytteille, jos he olisivat sen onkineet. Ha! ha! ha!"

Ja nyt hän kertoi meille lohen todellisen historian. Hän itse oli sen onkinut, vuosia takaperin, kun hän vielä oli poikanulikka; tämä oiva saalis ei ollut kokemuksen eikä taitavuuden tulos, vaan johtui se yksinomaan selittämättömästä onnesta, joka alati suosii moisia pikku lurjuksia, jotka jäävät pois koulusta kauniina iltapäivänä ja menevät ongelle, vaikkei heillä ole muita kojeita kuin kepin päähän sidottu lanka.

Hän sanoi, että tuo lohi kotiin palatessa pelasti hänet selkäsaunasta, ja vieläpä koulumestari oli sanonut, että se oli yhtä arvokas kuin yksiehtoinen päätöslasku ja korkolasku yhteensä.

Joku kutsui isäntää puheilleen, ja George ja minä kiinnitimme katseemme jälleen kalaan.

Se oli tosiaan ihmeellinen lohi! Mitä kauvemmin siilien tuijotimme, sitä enemmän se herätti ihailuamme.

Se kiihoitti Georgen innostuksen niin korkealle, että hän lopulta kapusi tuolin selkämyställe voidakseen lähemmällä ihailla kalaa.

Tuoli tietenkin rojahti kumoon, ja kun George mielipuolen tavoin tarttui lasilaatikkoon tukea saadakseen, putosi laatikko kauhealla romahduksella lattialle ja George tuolineen sen päälle.

"Ethän vain liene vahingoittanut kalaa?!" tokasin peljästyneenä syösten seisomaan.

"Toivokaamme, ettei se turmeltunut", sanoi George nousten varovasti seisomaan.

Mutta se oli turha toivo. Lohi oli musertunut tuhanneksi säpäleeksi — sanon tuhanneksi, vaikkei niitä kenties ollut 900 enempää. En näet lukenut sirusia.

Meistä oli merkillistä ja käsittämätöntä, että lohi, täytetty lohi, voi musertua niin pieniksi säpäleiksi.

Ja käsittämättömän salaperäistä se olisi ollutkin, jos kala olisi ollut täytetty lohi, mutta sitä se ei ollut.

Lohi oli näet muovattu kipsistä.