Kolme miestä veneessä

VIIDESTOISTA LUKU.

Taloudellisia hommia. — Työn ystäviä. — Kokenut soutaja, mitä hän tekee ja mitä sanoo tehneensä. — Nykyajan nuorison turmellus: se ei usko mitään. — Ensi kokemukseni purjehtimisesta. — Ystävyyden etuja. — Tyydyttävä selitys miksi emme hukkuneet.

Heräsimme vasta myöhään aamulla ja söimme yksinkertaisen murkinan. Sitten puhdistimme astiat ja lakasimme veneen (tunnen nyt ne työt ja käsitän asian, jota usein olen aprikoinut: miten perheenemäntä, jolla on suurehko talous, saa aikansa kulumaan) ja kello kymmenen ajoissa läksimme liikkeelle. Aijoimme tänään tehdä kelpo päivämatkan.

Ystävyys on sivumennen sanoen sangen merkillinen asia; se antaa erinomaisia etuja ja oikeuksia. Sen suurin etuoikeus lienee se, että saa mielinmäärin haukkua ystäväänsä. Muistan erään varsin kuvaavan tapauksen. Kolme ystävääni lepäsi muutamakseen pensaistossa joen varrella, kun he näkivät veneen lähestyvän. Siinä istui tottumaton soutaja, joka ei tahtonut saada venettä tottelemaan airoja. Ystäväni luulivat soutajaa minuksi, mutta se olikin ventovieras herrasmies, joka oli aivan samanlaisessa puvussa ja lakissa kuin minä. Ja he alkoivat pilkata ja sättiä häntä ja hänen kömpelyyttään. He haukkuivat hänet pataluhaksi. On helppo arvata miten he nolostuivat vihdoin huomatessaan, että se olikin ventovieras. He pyytelivät anteeksi ja selittivät luulleensa häntä hyväksi ystäväksi.

Yleensä tuntuu minusta, että alati saan enemmän työtä osakseni kuin on oikeus ja kohtuus. Tätä ei tule käsittää siten, että muka kammoisin työtä; ei suinkaan, työ päinvastoin hurmaa minua, minä rakastan työtä. Voin tuntikausia seista ihailemassa työtä. Rakastan olla työn läheisyydessä ja ajatuskin että tuo näkö minulta riistettäisiin, saa minut epätoivoon.

Yhdyin täydellisesti Harrisin mielipiteeseen: sitä ihmettä en ollut koskaan nähnyt — en ainakaan tämän matkan aikana.

Tämän keskustelun jälkeen he taas väsyneinä nukahtavat. Ja airoja hoitavat kiltit nuorukaiset ylpeilevät kunniasta, että saavat soutaa kahta niin etevää soutu-urheilijaa kuin Jack ja Tom ovat — ja soutaa rehkivät kahta uutterammin.

Tämä huvitti Harrisia suuresti.

Totuus pakoitti minut tunnustamaan, että George oli oikeassa.

Teitä erääksi ystävistäni!"

Synnynnäisen vaistomme avulla tulimme johtopäätökseen, että alapuoli tietenkin oli yläpuoli, ja me ryhdyimme kiinnittämään purjetta ylösalasin mastoon. Se oli tukala tehtävä ja kesti kauvan, ennenkuin jollakin kurin saimme sen paikoilleen. Purje näytti saaneen päähänsä, että me leikimme hautajaisia, ja että minä olin ruumis ja purje kääreliina.

Soudimme, kunnes ei kaupunkia enää näkynyt. Edessämme oli avara ulappa ja puhalsi todellinen hirmumyrsky, niin että meistä oli sopiva aika ryhtyä hommaan.

Ratkaisimme riidan tällä erää siten, että Harris ja George soutaisivat veneen kappaleen matkaa Readingin ohi, ja minä sitten astuisin airoihin. Ei suinkaan ole hauskaa soutaa kihnuttaa raskasta venettä virtaa ylöspäin. Nuorena, kauvan, kauvan sitten minä pidin moisesta tehtävästä, mutta nyt jätän sen kernaasti nuorempien toimeksi.

Päätimme vaihtelun vuoksi soutaa venettä, sensijaan että ennen olimme sitä vetäneet; ja Harris arveli, että paras ratkaisu oli se, että George ja minä soutaisimme ja hän pitäisi perää. Tein pontevan vastalauseen moiselle ehdotukselle. Sanoin, että Harris olisi ollut hienotunteisempi, jos olisi ehdottanut, että hän soutaisi Georgen kanssa ja minä pitäisin perää. Ei lainkaan olisi liikaa, jos minä saisin hieman levätä, minä, joka koko matkan olin suorittanut raskaimmat työt. Mielestäni olin jo saanut yltäkyllin työtä osakseni tällä retkellä.

Purjehtiminen samoinkuin soutukin on asia, johon vaaditaan kokemusta ja taitoa — vaikken lapsuudessani sitä uskonut. Luulin, että purjehdus olisi pojille yhtä luonnollinen ja helppo asia kuin pallonlyönti. Tunsin erään toisen pojan, jolla oli sama mielipide, ja eräänä tuulisena päivänä aijoimme tätä urheilua koettaa. Asuimme silloin Yarmouthissa ja päätimme purjehtia Yarejokea ylös.

Olen myös kovin omantunnonmukainen ja tarkka työstäni. Minulla on töitä, jotka vuosikausia ovat olleet huostassani eikä niissä ole edes sormen jälkeä. Olen ylpeä työstäni. Otan sen joskus esille ja puhallan tomut pois. Kukaan ihminen ei huolekkaammin säilytä työtä kuin minä.

Olen huomannut, että veneretkillä kukin veneessä olija on vahvasti vakuutettu siitä, että juuri hän suorittaa kaiken työn. Harris oli saanut päähänsä, että hän koko matkan oli yksin tehnyt työtä ja ahertanut, ja että George ja minä käytimme hyväksemme hänen auliuttaan. George taas sanoi, että paljas ajatuskin, että Harris olisi tehnyt muuta kuin syönyt ja nukkunut, oli naurettavan typerä, ja että se oli hän — George itse — joka oli tehnyt kaikki työt.

Olen huomannut, että vanhat venemiehet ylipäänsä ovat hyvin vaatimattomia, kun tulee kysymys rasittavasta soutamisesta. Vanha venemies kernaimmin lepää patjoilla veneen pohjalla ja innostaa soutajia kertomalla ihmeellisistä urostöistä, joita on muinoin suorittanut.

Nuorena ollessani minäkin hartaudella kuuntelin vanhempien ystävien kertomuksia. Nielasin ne kuin kala ahmii syötin, sulatin jokaisen sanan ja tulin saamaan lisää. Mutta nykyajan nouseva sukupolvi ei näytä enää yhtä sokeasti luottavan vanhempien ihmisten sanoihin kuin menneitten aikojen nuoriso. Me — Harris, George ja minä — otimme viime kesänä erään keltanokan mukaamme joelle, ja me kerroimme hänelle koko matkan laivurijuttuja ihmeellisistä urotöistä, joita olimme tehneet.

Mutta vaikka kaipaankin työtä, en tahdo kenellekään tehdä vääryyttä. Oikeus ja kohtuus täytyy olla kaikessa. Tahdon että toisetkin saisivat osansa työstä: en tahdo haalia kaikkea itselleni.

Mutta tuo toivorikas nuorukainen nauraa virnisteli kaikille jutuillemme ja vaati, että heti antaisimme uusia näytteitä taidostamme; ja nulikka oli valmis lyömään veikkaa kymmenen yhtä vastaan siitä, ettemme siihen kykenisi! —

Lupasimme seurata neuvoa ja toivotimme reippaasti: "Hyvää huomenta", kun vene läksi vesille. Me ihmettelimme mitä "tuuleen" pitäminen oli ja mistä saisimme "reivin" sekä mitä sillä tekisimme sen saatuamme.

Kun se lopultakin huomasi, ettei se ollut tarkoituksena, iskeä läimäytti se minua pääkuoreen puomilla ja kieltäytyi tekemästä sitä tahi tätä.

Kuitenkin saan tavallisesti liiaksi työtä — pyytämättäni — ja se vaivaa minua.

Jack, joka on laatinut itselleen keulaan mukavan leposijan päällystakeista ja peitteistä ja vetänyt makeita unia viimeisen kahden tunnin aikana, Jack herää nyt, kun ystävä vetoaa häneen ja muistaa hyvästi koko tapauksen. Hän muistelee myös, että heillä tuolla retkellä oli tavattoman voimakas vastavirta koko ajan — sekä navakka vastatuuli.

Ja täten he osottivat minulle kiitollisuuttaan siitä, että olin soutaa raatanut heidät ja heidän kurjan vanhan veneensä koko matkan Kingstonista saakka, että olin hoitanut heitä, pitänyt huolta heidän mukavuudestaan ja työskennellyt kuin orja heidän puolestaan. Mutta semmoinen on maailma. Se palkitsee kiittämättömyydellä hyvät työt!

Hän sanoi, ettei ikinä vielä ollut nähnyt mokomia laiskiaisia kuin

Hieman toinnuttuaan Harris katseli ympärilleen saadakseen selville kuka oli yrittänyt häntä murhata. Ja murhamies seisoi siinä aivan hänen edessään sydämellisesti nauraen, mutta Harrisin kasvot nähdessään mies peräti ällistyneenä astahti pari askelta takaperin.

Hektor — muistelen hänen nimensä olleen — jatkoi soutamista, kun minä avasin purjeen. Se oli sangen mutkikas tehtävä, mutta vihdoin se onnistui, ja nyt oli kysymys siitä: mikä oli purjeen yläpuoli?

Harrisista ei ollut koko matkalla ollut juuri mitään apua.

Harris sanoo, että oli onni, ettei mies luullut häntä sukulaiseksi; siinä tapauksessa hän varmaan olisi tukehtunut veteen! —

Harris kertoi melkein samanlaisen tapauksen. Hän oli pari vuotta sitten oleskellut Boulognessa kesällä. Eräänä päivänä hän oli mennyt uimaan ja tullut kauvas ulapalle, kun hän odottamatta tunsi jonkun tarttuvan häntä niskaan ja painavan häntä veden alle. Hän ponnisteli raivokkaasti päästäkseen vapaaksi, mutta hänen vastustajansa tuntui olevan vahva kuin Herkules ja kaikki vastustus oli turhaa. Hän oli jo tukehtumaisillaan ja luuli viimeisen hetkensä lyöneen, niin että hän yritti kiinnittää ajatuksensa taivaallisiin asioihin, kun vihamies äkkiä päästi hänet vapaaksi.

Harris ja minä olimme!

George.

George sanoo, ettei minun tarvitse siitä huolehtia. Hän arvelee, että liiallinen hienotunteisuuteni saa minut pelkäämään, että olen anastanut toisilta työtä. Se on turhaa pelkoa, sanoo hän, sillä en ole saanut puoltakaan työstä, jota minun tulisi saada. Otaksun, että hän sanoo sen lohduttaakseen minua.

Ensin syötimme hänelle tavalliset jutut — nuo vanhat, sammaltuneet valeet, joita vuosikausia oli joella kerrottu — ja me lisäsimme seitsemän aivan uutta, omatekoista juttua, ja pitkän, jännittävän tarinan, joka tavallaan perustui tositapaukseen (me emme todellisuudessa olleet seikkailun sankareita, vaan eräät ystävämme); me teimme pieniä muutoksia ja lisäyksiä kertomukseen ja annoimme sille soveliaan värityksen — sanalla sanoen: se oli oivallinen juttu, jonka lapsikin olisi vahingotta voinut sulattaa.

En koskaan voi saada liiaksi työtä; työn haaliminen on tullut minulle melkein intohimoksi. Huoneeni on nykyään ihan tulvillaan työtä, siellä tuskin pääsee kääntymään. Saan pian laajentaa asuntoani.

"Tätäkö te sanotte rasittavaksi!" tokasee hän maaten mukavassa asennossa piippu hampaissa ja antaen vasta-alkajien hiki hatussa kiskoa venettä jokea ylöspäin. "Mitä sitten sanotte Jim Bafflesista, Jackista ja minusta, jotka viime kesänä yhtenä iltapäivänä soudimme Marlowista Goringiin saakka lepäämättä välillä kertaakaan. Muistatko vielä sen retken, Jack?"

"Tänään on navakka tuuli", sanoi vanha kalastaja, jolta vuokrasimme purjeveneen. "On parasta, että herrat ottavat reivin sisälle, ja pitäkää vinhasti ylös tuuleen, kun tulette lahden suulle."

"Tuota matkaa oli lähemmä 34 penikulmaa, luulisin minä", lisää edellinen puhuja ja sijoittaa vielä uuden tyynyn päänsä alle.

"Sitä oli korkeintaan 33 penikulmaa."

"Oh, suokaa toki anteeksi", hän nolostuneena änkytti, "minä luulin

"No, vähempää olisi sinun ollut jotakuinkin vaikea tehdä!" jatkoi

"No, ei sun hullumpata! Kuulla Georgen puhuvan työstä", sanoi hän nauraen. "Puolen tunnin kunnollinen työ tekisi lopun koko miehestä. Vai oletko nähnyt Georgen työskentelevän?" lisäsi hän kääntyen minun.

"Minä en vaan saa päähäni, mistä sinä voit sen tietää", tokasi George kääntyen Harrisiin, "sillä, p—u vieköön, olethan nukkunut puolet ajasta! Vai oletko sinä, J., koskaan nähnyt Harrisia täysin valveilla muulloin kuin syömäaikoina?"

"Kastele se riivattu!" neuvoi Hektor. "Kasta se veteen, jotta se tulee järkiinsä."

"Ei, kyllä sinä nyt hieman liioittelet, Tom", mutisee Jack moittivasti.

"Arvatenkin J. luulee olevansa laivan matkustaja", huomautti Harris.

"Ainakin olen tehnyt monin verroin enemmän työtä kuin tuo J. tuossa", intti Harris.

Hän sanoi, että merimiehet aina kastelivat purjeet, ennenkuin hinasivat ne mastoon. Minä seurasin neuvoa, mutta se vain pahensi asiata. Kuiva purje, joka liehuu ja tanssii toisen koipien ympärillä ja kietoutuu pään yli, ei ole mikään hauska kumppani, mutta likomärkä purje on kahta kauheampi.

Yhdistetyin voimin saimme purjeen vihdoin ylös. Se ei oikeastaan ollut "ylhäällä", vaan poikittain, ja me sidoimme sen mastoon veneen kiinnitystouvilla, jonka leikkasimme poikki.

Mainitsen yksinkertaisena tosiasiana, ettei vene kaatunut tuulessa. Miksei se sitä tehnyt, on arvoitus, jota en osaa selittää. Olen usein myöhemmin sitä aprikoinut, mutten koskaan ole keksinyt tyydyttävää selitystä.

Kenties oli tämä onnellinen tulos seurauksena siitä, että täällä maailmassa kaikki on niin taipuvaista hangottelemaan vastaan. Hommiamme tarkastettuaan oli vene kenties tullut johtopäätökseen, että olimme itsemurhan hankkeissa lähteneet tälle retkelle, ja se oli senvuoksi päättänyt tehdä aikeemme tyhjiksi. Tämä on ainoa tyydyttävä selitys, jonka voin keksiä arvoitukseen.

Kynsin hampain pitämällä kiinni veneen laidasta onnistui meidän pysyä veneessä, mutta kovin rasittavaa se oli. Hektor sanoi, että merirosvot ja muut merillä kulkijat tavallisesti sitoivat peräsimen kiinni johonkin ja hinasivat alas suurmärssypurjeen, kun nousi ankara myrsky. Hän arveli, että meidänkin pitäisi yrittää jotakin sentapaista; mutta minun mielestäni oli viisainta antaa veneen ajelehtia tuulen mukana.

Ja koska minun neuvoani oli helpoin seurata, ryhdyimme hommaan ja meidän onnistui vihdoin kääntää vene myötätuuleen.

Aluksemme kulki jonkun penikulman jokea ylöspäin vauhdilla, jonka vertaista en koskaan myöhemmin ole purjehtiessa saavuttanut enkä haluakaan saavuttaa. Eräässä käänteessä se kallistui kyljelleen, niin että puolet purjeesta oli veden alla. Mutta tuokion kuluttua se jälleen ponnahti pystyyn kuten ihmeen avulla ja kiiti suoraa päätä pitkää, pehmeätä savipengertä kohti.

Savipenger pelasti henkemme. Vene puskeutui syvälle siihen ja siinä se istui. Huomasimme jälleen voivamme kävellä ihmisten tavoin — äsken oli meitä nakeltu sinne tänne kuten herneitä pussissa. Me ryömimme keulaan ja leikkasimme purjeen alas.

Olimme saaneet tarpeeksemme purjehduksesta. Voisimme kyllästyä tähän huviin, jos sitä kauvemmin nauttisimme. Meillä oli ollut purjehdusretki — oikein hauska, jännittävä purjehdusretki, ja me päätimme soutaa nyt vaihtelun vuoksi.

Otimme airot ja yritimme työntää venettä vesille, mutta seurauksena oli, että toinen airoista taittui. Sitten työskentelimme hyvin varovasti, mutta airot olivat vanhat ja lahonneet, ja toinenkin airo katkesi ja me jäimme avuttomina karille.

Savisärkkä oli keskellä jokea; joka taholla ympäröi meitä syvä vesi: ei ollut muuta neuvoksi kuin istua kiltisti alallaan ja odottaa, kunnes joku kulkisi ohi.

Sää ei ollut omiaan houkuttelemaan ihmisiä ulos joelle, ja saimme odottaa kolme tuntia, ennenkuin ketään kulki ohi. Se oli muuan vanha kalastaja, jonka suurella vaivalla onnistui pelastaa meidät. Hän sitoi veneemme aluksensa perään, hinasi sen satamaan ja näin alentavalla tavalla saavuimme vihdoin kotiin.

Juomarahat kalastajalle, joka meidät pelasti, korvaus katkenneista airoista ja 1/2 tunnin veneenvuokra, — niistä kertyi yhteensä summa, joka nieli monen viikon taskurahat. Mutta olimme saavuttaneet kokemuksen, ja sillä kuuluu olevan niin suuri arvo, ettei mikään rahassa maksettu hinta ole liian kallis.