Kolme miestä veneessä

NELJÄSTOISTA LUKU.

Wargrave — Vaksikabinetti. — Sonning. — Keitämme "irlantilaista lientä." — Montmorency on ivallinen. — Montmorency taistelee teekattilan kanssa. — George opettelee soittamaan banjoa. — Soitannonystävän vastoinkäymisiä. — Miten säkkipillin soittoa on opeteltava. — Harris on alakuloinen illallisen jälkeen. — George ja minä menemme kävelylle. — Palaamme nälkäisinä ja kastuneina. — Harrisin käytös oudoksuttaa meitä. — Harris ja joutsenet, merkillinen tarina. — Harrisilla on levoton yö.

Aamiaisen jälkeen saimme navakan tuulen, joka auliisti kuljetti veneemme Wargraven kohdalle. Wargrave on kaunis, vanha kaupunki, ja kun auringon laskiessa kulkee sen ohi joella, saa se meidät haaveilemaan menneistä ajoista ja siirtää mielikuvituksemme vuosisatoja taaksepäin.

— — Niin, se saavutti loistavan menestyksen, meidän Irlannin soppamme. En koskaan ole syönyt maukkaampaa ateriaa. Siinä oli peräti hieno, salaperäinen maku ja tuoksu. Sanalla sanoen se oli kokonaan toista kuin alituiset, jokapäiväiset ruokalajit, jotka tylsyttävät ihmisen makuaistin.

Yleensä on hyvin vaikeata oppia mestarillisesti käsittelemään soittokonetta — oli se mimmoinen tahansa. Siinä on ensikseen niin paljon ulkonaisia vastuksia voitettavina. Tunnen erään nuorukaisen, joka aikoi opetella puhaltamaan säkkipilliä, ja lukija hämmästyisi, jos tietäisi miten paljon vastuksia taitelijan tielle kertyi. Niin, hän ei edes lähimmiltä omaisiltaan saanut minkäänlaista henkistä avustusta tahi kehoitusta. Hänen isänsä oli alusta alkaen koko hommaa vastaan ja motkotti ja soimasi joka tilaisuudessa pojan tuumia.

Wargraven kirkossa on mrs Sarah Hillin muistomerkki. Tämä rouva testamenttasi kaupungille pääoman, jonka koroista vuosittain pääsiäiseksi jaettaisiin 1 punta kahdelle pojalle ja kahdelle tytölle, jotka "eivät koskaan ole olleet tottelemattomia vanhemmilleen eivätkä tottuneet valehtelemaan, kiroilemaan, varastamaan eikä särkemään akkunoita." Ja tästä kaikesta tulisi, muka, nuorukaisten kieltäytyä viiden shillingin edestä vuodessa! Se kauppa ei kannata, ainakaan minun mielestäni.

Viivyimme Sonningissa pari tuntia, niin että liikkeelle lähdettyämme emme enää olisi ennättäneet Readingiin yöksi. Päätimme sen vuoksi iltasella nousta maihin jollekin sievälle saarelle ja olla siellä yötä. Asetuimme jo aikaiseen yöleiriin, ja George sanoi, että meillä nyt kerrankin olisi hyvästi aikaa valmistaa oikein kunnollinen ilta-ateria. Hän sanoi tahtovansa antaa meille näytteen keittotaidostaan ja vakuutti osaavansa valmistaa vallan erinomaista "Irlannin soppaa" kylmästä häränpaistista, vihanneksista sekä kaikenmoisista ruuantähteistä.

Vieraat saivat arvata kolme kertaa, ja useimmat arvasivat eri kappaleen joka kerralla.

Täytyy sanoa, että vasta-alkajan ensi ponnistukset säkkipillillä tekevät hyvin masentavan vaikutuksen kuulijoihin. Sävelissä ilmenee jotakin peräti alakuloista. Se onkin kovin vaikea soittokone. Täytyy vetää ilmaa keuhkoihin koko kappaleen varalta, ennenkuin alkaa — siltä ainakin näytti, kun katselin Jeffersonin hommia.

Täytyy olla hyvä terveys ja lujat keuhkot, jos mieli soittaa säkkipilliä.

Teidän täytyy raappia kuoret pois."

Teekattila oli näet koko retkemme kestäessä suuresti kiihoittanut Montmorencyn uteliaisuutta. Hänen oli tapana istua ja pitää silmällä katalaa sen kiehuessa, ja poikaparka näytti olevan peräti hämillään, kun ei ollut oikein selvillä tuosta salaperäisestä kojeesta. Se kulki nuuskien kattilan ympärillä ja murahteli sille. Kun se sitten alkoi kohista ja höyrytä, piti Montmorency sitä röyhkeänä uhmaamisena tahi kenties taistelukutsuna, ja aikoi hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta tällöin oli aina joku tullut ja nostanut kattilan tulelta, ennenkuin vihamiehet pääsivät iskemään yhteen. Tänä iltana Montmorency päätti, ettemme saisi sitä yllättää. Heti kun kattila alkoi kohista, Montmorency nousi ja astui uhmaavana sen eteen. Kattila oli pienenpuoleinen, mutta sillä oli vilkas luonne, ja se puhisi ja höyrysi sydämensä pohjasta.

Sitten poika valvoi myöhään yöhön ja soitteli sitten kun koko perhe oli mennyt levolle, mutta hänen oli pakko lakata siitä, sillä koko talo alkoi joutua huonoon maineeseen. Ihmiset, jotka myöhään öisin kulkivat talon ohi, pysähtyivät kadulle kuuntelemaan ja kertoivat sitten aamulla ympäri kaupunkia, että yöllä oli mr Jeffersonin talossa tehty kauhea murha. He kertoivat kuulleensa onnettoman uhrin voihkinaa ja valituksia ja julman murhaajan kamalia kirouksia; sitten oli uhri sydäntä särkevällä äänellä rukoillut armoa, kunnes veti viimeisen korahtavan hengenvedon!

Sitten he etsivät hänelle rauhallisen sopen puutarhan äärimmäisessä perukassa, joka oli noin 1/2 penikulman päässä asuinrakennuksesta ja pakoittivat hänet menemään sinne säkkipillineen, kun hän tahtoi soitella. Joskus tapahtui, että tuli vieraita, jotka eivät tienneet asiasta mitään ja menivät pahaa aavistamatta puutarhaan kävelemään. Jollei vierasta muistettu varoittaa ja hän sitten odottamatta sai kuulla säkkipillin säveleitä, sai hän vaan kouristuskohtauksen, jos hänellä oli vahvat hermot, mutta arkatuntoinen tahi heikonpuoleinen ihminen tavallisesti kadotti järkensä.

Sitten George koetti harjoitella yösydännä. Hän otti soittokoneen kainaloonsa ja meni läheiseen puistikkoon. Mutta läheisyydessä asuvat naapurit tekivät valituksen poliisille, joka väijyi soittajaa eräänä yönä ja vangitsi hänet. Hänet vietiin poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Todistukset häntä vastaan olivat kumoamattoman selvät, ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi paikkaan, missä ei voisi häiritä yleistä järjestystä.

Siitä päivästä lähtien Montmorency katselee kattilaa inholla, epäluulolla ja vihalla. Heti sen nähdessään hän murahtaa ja luikkii aika kyytiä tiehensä häntä koipien välissä. Ja loppumatkalla hän, joka kerta kun kattila pantiin tulelle, tahtoi hypätä veneestä, ja tavallisesti hän istuikin rannalla odottamassa, kunnes koko teehomma oli ohitse.

Shiplake on myös pieni, sievä kaupunki, mutta sitä ei voi nähdä joelta, se kun on erään kukkulan takana. Tennyson on vihitty avioliittoon Shiplaken kirkossa.

Senvuoksi sai hän vihdoin luvan harjoitella päivisin — kellarissa, jonka ovet oli visusti suljettu; mutta hänen tunteellisimmat juoksutuksensa kuuluivat kuitenkin selvästi permannon läpi huoneisiin ja saivat hänen äitinsä katkerasti itkemään.

Se oli meistäkin nerokas ajatus. George kokosi polttopuita ja laati nuotion, ja Harris ja minä ryhdyimme kuorimaan perunoita. En ikinä olisi luullut perunojen kuorimista niin vaivaloiseksi työksi. Me alotimme työn loistavilla toiveilla, kaikki oli valoisaa, hauskaa, mutta hyvä tuulemme haihtui, ennenkuin ensimäinen peruna oli kuorittu. En ikinä ole ryhtynyt oikullisempaan tehtävään! Mitä enemmän kuorimme, sitä enemmän näytti kuorta kertyvän jälelle ja kun vihdoin kaikki kuori oli poistettu, oli peruna itsekin samalla lopussa — ainakaan ei jäännöksestä kannattanut puhua. George tuli arvostelemaan työtämme ja näki tuloksen — kuorittu peruna lienee ollut herneen kokoinen.

Samassa keskeytti illan rauhallisuutta sydäntä vihlova, vertahyydyttävä ulvonta, ja Montmorency jätti veneen ja juosta laukkasi pitkin saaren rantoja 25 penikulman nopeudella tunnissa. Vähä väliä se pysähtyi ja kaivoi kuononsa kosteaan multaan.

Päätimme aterian teellä ja luumutortulla. Montmorencyllä oli pieni ottelu teekattilan kanssa ja hän jäi siinä ehdottomasti alakynteen.

Olen kuullut kerrottavan, että monta, monta vuotta takaperin tavattiin kaupungissa poika, jolla todellakaan ei ollut mitään yllämainittuja huonoja tapoja — eli oikeammin kukaan ei voinut todistaa, että hän oli valehdellut, kiroillut j.n.e. — ja hän voitti kunnian kruunun. Häntä näytettiin sitten kolmen viikon aika raatihuoneen salissa lasikaapissa suurena ihmeenä.

Nuorukaisen oli tapana varhain aamulla nousta makeimmasta unestaan saadakseen rauhassa harjoitella, mutta hänen täytyi lakata siitä sisarensa vuoksi. Tämä oli näet peräti jumalinen ihminen ja sanoi, että oli kamalata aloittaa päivänsä niin syntisillä hommilla.

Nuori Jefferson oppi puhaltamaan vain yhden ainoan kappaleen säkkipillillään, mutten kuullut kenenkään valittavan, että hänen repertoaarinsa oli liian köyhä. Tämä sävel oli — väitti hän itse — "Campbellit tulevat, hurraa", mutta hänen isänsä sanoi, että se oli "Skottlannin kellot." Ei kukaan tiennyt mikä kappale se oikein oli, mutta kaikki myönsivät, että se kuulosti skotlantilaiselta.

Meillä oli hieman väittelyä siitä nakkaisimmeko rotan pois vai panisimmeko sen pataan liemen vahvistukseksi. Harris puolusti jälkimäistä menettelyä; hän sanoi rotanlihan olevan sangen herkullista ja vetosi sananparteen: "lisänä rikka rokassa", mutta George vastusti ankarasti moista kokeilua. Hän sanoi, ettei ikinä ollut kuullut rottia käytettävän Irlannin sopan höysteenä eikä hän tahtonut ryhtyä epävarmoihin kokeisiin.

Me kuljimme kaupungin ohi. Täältä Sonningiin on joessa koko joukko saaria; toiset niistä ovat hyvin kauniita ja runollisia. Omituista on, ettei niissä asu ketään ihmisiä. Vain joku rakastava pari haaveilee siellä kuutamossa.

Ja ravitsevaa se myös oli. George sanoi siinä olevan ydintä ja mehua. Herneet ja perunat olisivat tosin voineet olla hieman pehmeämmät, mutta olihan meillä hyvät hampaat. Heikolle vatsalle se tosin lienee ollut vähän liian voimakasta, mutta kyllä siitä nälkä pakeni.

Ja me raapimme ja raapimme, mutta se oli vielä kovempaa työtä kuin kuoriminen. 25 minuutin kuluttua oli neljä perunaa kuorittu. Ja silloin me teimme työlakon. Sanoimme käyttävämme loput iltaa raappiaksemme itsemme puhtaiksi.

Ja hän ryntäsi pienen kattilaraukan kimppuun ja tarttui sen nokkaan.

Illallisen jälkeen George otti esille banjonsa ja aikoi ruveta soittamaan, mutta Harris vastusti. Hän sanoi päätänsä särkevän ja ettei hän jaksanut kuulla musiikkia. George sanoi, että soitanto siinä tapauksessa tekisi hyvää — sehän rauhoittaa sairasta hermostoa ja poistaa täten päänkivun. Ja hän soitti pari kolme tahtia, jotta Harris saisi tuta sen ihmeitä tekevää parantavaa vaikutusta.

Hän sanoi Irlannin sopan olevan edullista juuri sen vuoksi, että siihen voi käyttää mitä ruuanjätteitä tahansa. Minä löysin vielä muutamia munia vasusta; löin ne rikki ja panin pataan. George sanoi että ne antaisivat liemelle hienon ytimen.

Hän näytti kadottaneen halun soitannollisten taipumustensa kehittämiseen tämän jälkeen. Hän teki tosin pari heikkoa yritystä päästyään puolen vuoden kuluttua ulos, mutta maailma kohteli hänen harrastuksiaan yhtä kylmästi, yhtä epäystävällisesti, niin että hän kadotti rohkeutensa ja pani sanomalehteen ilmoituksen, että oivallinen soittokone oli myytävänä suurella hinnanalennuksella, syystä ettei "omistajalla ole aikaa sillä harjoitella." Hän rupesi sen sijaan harjoittelemaan korttikonsteja.

Hän alotti reippaalla, hurjalla, sotaisella säveleellä, joka teki oikein virkistävän vaikutuksen. Mutta joka tahdilla hiljeni sävel ja loppui tavallisesti kesken kaikkea omituiseen käheään kuiskaukseen.

Hän (äiti) sanoi, ettei voinut kuulla noita säveliä muistelematta isävainajaansa (mies paran oli haikala nielaissut, kun hän eräänä päivänä oli uimassa Uuden Guinean rannikolla; — mistä tuo ajatusten yhteys johtui, sitä ei hän tiennyt sanoa, mutta sen vaikutuksen musiikki häneen teki).

Harris sanoi:

Harris sanoi kernaammin tahtovansa pitää päänsäryn.

George vihdoin päätti jättää soitantoharjoituksensa sikseen, kunnes saapuisi kotiin. Mutta ei hänellä sielläkään ollut sen parempaa onnea. Mrs P. tavallisesti hetkisen kuluttua ilmestyi huoneeseen: hän oli kovin pahoillaan — sanoi hän; — omasta puolestaan hän sydämensä pohjasta rakasti soitantoa; se oli hänelle todellista nautintoa — mutta alakerrassa asuva rouva oli kovin arveluttavassa tilassa ja lääkäri arveli, että mielenkiihko voisi vahingoittaa lasta.

George sanoi, ettei Irlannin soppaa voinut valmistaa vain neljästä perunasta; sen vuoksi me pesimme ja huuhdoimme vielä lisäksi puoli tusinaa perunoita ja panimme ne pataan kuorimatta, George lisäsi joukkoon kaalinpään ja puoli kappaa herneitä. Hän sanoi padassa vielä olevan runsaasti tilaa, ja me tutkimme koko varastomme ja heitimme pataan kaikki ruuanjätteet. Joukossa oli puolikas läskipiirakka ja kappale kinkkua, jotka myös lisäsimme keittoon, Vihdoin George löysi puolillaan olevan laatikon säilytettyä lohta, jonka hän tyhjensi pataan.

George ei vielä tänäkään päivänä ole oppinut soittamaan banjoa. Hänellä onkin ollut luonnottoman paljon vastuksia voitettavina. Joella ollessamme hän parina kolmena iltana yritti antaa pienen näytteen taidostaan, mutta hän ei saavuttanut mitään menestystä. Puhe, jota Harris käytti, oli jo omiaan hermostuttamaan ketä tahansa, ja sitäpaitse Montmorency koko ajan istui ja ulvoi täyttä kurkkua häiriten soittajan tahtia. Semmoisissa oloissa paraskin taiteilija olisi ajanut karille.

En ole nähnyt toista luonnontuotetta, josta kertyisi niin paljon kuoria ja roskaa kuin perunoista. Näytti mahdottomalta, että tuo läjä potaatin kuoria, johon Harris ja minä olimme hautautua, olisi voinut kertyä neljästä perunasta. Se oli todellakin erinomainen tulos.

En muista mitä kaikkea siihen sekoitimme, mutta emme heittäneet mitään käyttämättä pois. Ja lopuksi Montmorency, joka oli katsellut valmistuksiamme mitä hartaimmalla innostuksella, vakavan ja miettiväisen näköisenä luikki tiehensä leiristä ja palasi jonkun minuutin kuluttua kantaen suussaan kuollutta vesirottaa, jonka hän arvatenkin tahtoi lahjoittaa meille omasta puolestaan ateriaa avustaakseen; tekikö hän sen ivatakseen hommiamme vaiko todenteolla auttamisen tarkoituksessa, sitä en tiedä sanoa.

Ei kukaan nyttemmin tiedä sanoa minne rahat ovat joutuneet. Kukaan ei ole enää sen koommin saanut palkintoa. Kerrotaan että rahat annetaan joka vuosi vaksikuva-museolle!

Astuimme maihin Sonningissa ja menimme kaupungille kävelemään. Se on varsin sievä kaupunki. Talot ovat enemmän lasten leikkitalojen kuin hirsistä ja tiilistä rakennettujen näköisiä. Jokaisen talon edustalla kasvaa ruusuja, jotka parhaillaan olivat täydessä kukoistuksessaan.

"Yrjö ja lohikäärme" nimisen hotellin nimikilpenä on kaksiosainen taulu. Toinen puoli on Leslien maalaama ja esittää ritarin taistelua lohikäärmeen kanssa; toisen osan on Hodgson maalannut; se esittää uljasta Yrjö ritaria "Taistelun jälkeen", kun hän surmattuaan lohikäärmeen tyytyväisenä istun oluttuoppinsa ääressä.

"Oh, ei tämä kelpaa!" hän sanoi. "Te tärvelette siten kaikki perunat.

"Mitä p—a se koira alati ulvoo, kun minä soitan?" George vimmastuneena huudahti ja tähtäsi koiraa saappaalla.

"Miksi sinä soitat, kun koira ulvoo?" tokasi Harris ja otti saappaan vastaan. "Antaisit sen ulvoa yksin. Koiraparka ei voi mitään ulvonnalleen. Se on saanut musikaalisen korvan ja 'soittosi' panee sen ulvomaan."

"Jollet koskaan tahdo koettaa uusia teitä, jäät pian ajastasi takapajulle. Missä tilassa olisi maapallomme, jos kaikki ajattelisivat kuten sinä! Juuri semmoiset rutivanhoilliset yömyssyt kuin sinä olet, estävät ihmiskunnan edistymistä. Etkö ole kuullut tarinaa miehestä, joka ensiksi keksi saksalaiset makkarat?" —

"Ahaa, vanha lurjus!" murisi Montmorency näyttäen hampaitaan. "Kyllä minä opetan sinut härnäämään, rehellisesti työtä tekevää, kunniallista koiraa! Maltahan, senkin kurja, pitkäkärsäinen, nokinaamainen, tuhiseva nahjus! Tulehan tänne! Kas tässä saat!"

Harris tuli pahalle tuulelle illallisen jälkeen — otaksun, että soppa saattoi hänet tasapainosta, hän ei ole tottunut herkuttelemaan. George ja minä jätimme hänet veneeseen ja päätimme lähteä katsomaan Henleytä. Harris sanoi ottavansa pikarin whiskya ja polttavansa piipullisen tupakkaa ja sitten hän laittaisi veneen yökuntoon. Hän sanoi että huutaisimme hänelle rannalta palatessamme, jotta hän saarelta tietäisi soutaa meitä noutamaan.

"Kunhan et vaan nukahtaisi!" sanoimme lähtiessämme.

"Siitä ei ole pelkoa", jupisi hän, "niinkauvan kun tuo siunattu soppa on sisälläni."

Ja hän souti takaisin saareen.

Henleyssä valmistautiin kilpasoutuihin; siellä oli vilkas hyörinä. Tapasimme paljon lontoolaisia tuttavia, joiden hupaisessa seurassa aika kului hyvin nopeasti. Kello oli lähemmä 11, kun läksimme neljän penikulman jalkapatikalle kotiin — kuten olimme tottuneet venettämme nimittämään.

Oli kolea, pimeä yö ja sataa tiuhutti hieman. Me tallustelimme pimeiden, autioiden ketojen poikki. Puhelimme matalalla äänellä ja ajattelimme kodikasta venettämme, Harrista, Montmorencyä ja whiskya, ja toivoimme jo olevamme siellä. Haaveilimme kelpo ilta-ateriasta; näimme hengessä jo katetun pöydän ja kuulimme lautasten ja veitsien kilinää, ja joudutimme askeleitamme, jotta pikemmin pääsisimme kotiin.

Vihdoin tulimme rantatielle ja huokasimme helpotuksesta: olimme nyt ainakin oikealla tiellä, ja pian olisimme kotona.

Kuljimme Shiplaken ohi, kun kello oli 1/2 12 ja George virkkoi miettivästi:

"Muistatko mikä saari se oli?"

"En", minä vastasin. "Montako niitä sillä kohdalla olikaan?"

"Vaan neljä", vastasi George. "Ei ole hätää mitään, jos vaan Harris on valveilla."

"Entäs, jollei hän sitä ole?" minä kysyin; mutta heitimme kaikki synkät ajatukset ja riensimme eteenpäin.

Huutaa hoilasimme ensimmäisen saaren kohdalla, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Koetimme sitten onneamme seuraavan saaren kohdalla, mutta yhtä huonolla tuloksella.

"Maltahan, nyt muistan", sanoi George. "Se olikin kolmas saari."

Ja toivoen parasta juoksimme sen kohdalle ja huusimme minkä kurkuista lähti.

Ei mitään vastausta!

Asia alkoi käydä arveluttavaksi. Kello oli nyt yli 12 yöllä. Henleyn ja Shiplaken hotellit olivat täpötäynnä, emmekä voineet keskellä yötä kolkuttaa yksityisten perheiden ovelle ja pyytää yösijaa. George ehdotti, että palaisimme Henleyhin ja hieroisimme tappelua poliisin kanssa, niin ainakin saisimme yösijan putkassa. Niin, mutta — jospa konstaapeli antaisikin meille kelpo selkäsaunan, sen sijaan että vangitsisi meidät!

Emmehän myöskään voineet koko yötä vaeltaa kaduilla ja tapella poliisien kanssa. Sitäpaitse voisi siitä helposti olla toisenlaiset seuraukset: kuuden kuukauden vankeus, ja se oli liian kallis hinta yösijasta!

Teimme viimeisen epätoivoisen ponnistuksen tumman varjon kohdalla, jota luulimme neljänneksi saareksi, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Sade valui nyt virtoinaan ja sitä näytti kestävän koko yön. Olimme väsyneet, kastuneet, alakuloiset, ja meillä oli niin kylmä, että hampaat löivät loukkua. Emme enää tienneet missä kohdalla olimmekaan; yöllähän kaikki näyttää niin oudolta. Kenties olimme eksyneet kauvas oikealta paikalta. Aloimme nyt käsittää mitä kärsimyksiä "Metsään eksyneet lapset" saivat kokea.

Juuri kun olimme kadottaneet viimeisen toivonkipinän, — niin, tiedän, että tällöin alati tapahtuu jotakin merkillistä romaaneissa ja taruissa, mutta en voi sille mitään. Päätin täsmällisesti pysyä totuudessa, kun ryhdyin tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sen aijonkin tehdä, vaikka minun täytyisikin joskus käyttää kuluneita puheenparsia.

Me olimme juuri kadottaneet viimeisen toivon, ja siksi täytyy minun se sanoa. Niin, juuri kun olimme joutua epätoivoon, huomasin epäselvän, häilyvän valonkajastuksen vastaisella rannalla. Ensin otaksuin siellä kummittelevan: valo oli niin salaperäistä, oikullista. Mutta tuokion kuluttua älysin, että siellä oli vene, ja päästin ulvonnan, joka lienee saanut itse yönkin säpsähtämään vuoteellaan.

Hengitystämme pidättäen odotimme minuutin tahi pari, ja silloin — oi, se oli taivaallista musiikkia pimeässä yössä! — kuulimme Montmorencyn haukunnan vastaavan meille. Huutaa mylvimme uudelleen — siitä olisi seitsemän unikekoakin herännyt — en käsitä miksi vaaditaan enemmän melua seitsemän kuin yhdenkään unikeon herättämiseen — ja ajan kuluttua, joka meistä tuntui ijankaikkisuudelta, mutta joka lienee ollut vaan viisi minuuttia, näimme valaistun veneen hitaasti soluvan joen poikki ja kuulimme Harrisin unisen äänen kysyvän missä me olimme.

Emme päässeet selville siitä, miten Harrisin laita oli. Hänessä oli jotakin selittämättömän salaperäistä tänä yönä. Tavallista väsymystä se ei voinut olla.

Hän souti veneen paikkaan, mistä emme mitenkään päässeet veneeseen, ja vaipui heti sikeään uneen. Saimme huutaa ja karjua saadaksemme hänet hereille ja tuntoihinsa! Vihdoin viimein se onnistui ja me pääsimme veneeseen.

Huomasimme nyt, että Harris oli kovin synkän näköinen. Siltä tapaa näyttää ihminen, joka on ollut pahassa pulassa. Kysyimme oliko mitään ikävätä tapahtunut, ja hän vastasi: "Joutsenia!"

Hän väitti, että olimme ankkuroineet veneen aivan joutsenpesän läheisyyteen, ja heti kun George ja minä olimme lähteneet, oli joutsenniamma palannut pesään ja nostanut aika mellakan. Harris oli karkoittanut sen, mutta pian se palasi ukkonsa seurassa. Harris sanoi, että hänellä oli ollut huikea tappelu niiden kanssa, mutta vihdoin hän rohkeutensa ja kekseliäisyytensä avulla pääsi voitolle ja karkoitti ne pakosalle.

Puolen tunnin kuluttua ne palasivat 18 muun joutsenen keralla! Siitä lie sukeutunut kamala sota Harrisin kertomuksesta päättäen. Joutsenet olivat yrittäneet laahata häntä ja Montmorencyä veneestä ja hukuttaa heitä jokeen; ja hän oli sankarimaisesti puolustautunut kokonaista neljä tuntia ja löi kuoliaaksi koko joukon, joka sitten oli uinut tiehensä.

"Montako joutsenta sanoit siinä olleen?" kysäsi George.

"Kolmekymmentä kaksi", vastasi Harris unisesti.

"Äsken sinä sanoit 18!" huomautti George.

"Se on vale", mutisi Harris; "minä sanoin kaksitoista. Luuletko etten osaa laskea?"

Emme koskaan saaneet tuota joutsenjuttua oikein selville. Kyselimme sitä Harrisilta aamulla, mutta hän sanoi: "Mitä hiton joutsenia?!" ja näytti luulevan, että George ja minä olimme uneksineet.

Oh, miten suloista oli jälleen olla veneessä kaikkien vastuksien ja huolien jälkeen! Söimme tukevan illallisen, George ja minä, ja sen päälle aijoimme ottaa lasin totia, jos olisimme löytäneet whiskypullon, mutta sitä ei löytynyt. Tiedustelimme sitä Harrisilta, kysyimme minne hän oli sen pannut; mutta hän ei näyttänyt lainkaan käsittävän mitä tarkoitimme "whiskyllä" eikä muitakaan kysymyksiämme. Montmorency näytti hyvin salaperäiseltä, ikäänkuin tietäisi jotakin, mutta se ei virkkanut sanaakaan. Arvoitus jäi ratkaisematta.

Nukuin sikeästi kuin hako sen yön, ja olisin nukkunut vielä makeammin, jollei Harris olisi häirinnyt untani. Muistelen heikosti, että ainakin kymmenen kertaa yön kuluessa heräsin siitä, että Harris lyhty kädessä vaelsi ympäri venettä etsien vaatteitaan. Hän näytti koko yön huolehtivan vaatteistaan.

Kahdesti hän ajoi ylös Georgen ja minut nähdäkseen makasimmeko hänen housuillaan. Toisella kerralla George raivostui silmittömästi.

"Mitä pentelettä sinä housuillasi teet keskellä yötä?" kysyi hän kiukkuisesti. "Mikset nuku ihmisten tavoin?"

Ensi kerralla herätessäni näin hänen olevan pahassa pulassa, kun ei löytänyt sukkiaan; ja minulla on hämärä muisto siitä, että minut kerran vieritettiin vuoteeltani, ja kuulin Harrisin jupisevan, ettei hän voinut käsittää minne hänen sateenvarjonsa oli joutunut.