Kolme miestä veneessä

KOLMASTOISTA LUKU.

Marlow. — Bisham Abbey. — Medmenhamin munkit. — Montmorency aikoo murhata vanhan kollikissan. — Mutta päättää vihdoin jättää sen henkiin. — Foxterrierin häpeällinen menettely erään viraston etehisessä. — Lähdemme Marlowista. — Meillä on juhlallinen saattojoukko. — Hinauslaiva; käytöllisiä ohjeita sen kiusaamiseksi ja häiritsemiseksi. — Me aijomme juoda koko joen. — Rauhallinen koira. — Harrisin ja piirakan salaperäinen katoaminen.

Marlow on hauskimpia kaupunkeja joen varrella, joita tunnen. Se on vaatimaton, siro, pieni kaupunki, se ei ole kovinkaan runollinen eikä komeasti rakennettu, se on totta, mutta siellä on monta hauskaa, kodikasta taloa, ja mielikuvituksemme palaa takaisin menneisiin aikoihin, jolloin Vilhelm Valloittaja lahjoitti kaupungin kuningatar Mathildalle. Myöhemmin olivat Warwickin jaarlit sen suojelusherroja.

Woodiin vaeltaessa avautuu viehättävä näköala toisensa jälkeen eteemme.

Vielä tänäkin päivänä jos Montmorencylle tokaset sanan: "Kissa!" niin koiraparka säpsähtää, nolostuu ja katselee rukoilevasti sinua kuten tahtoisi sanoa:

Täällä nukkuu ikuista untaan myös Warwick, suuri kuningasten-tekijä, mutta hän ei enää lainkaan välitä moisista mitättömyyksistä kuin maalliset kuninkaat ja maalliset kuningaskunnat ovat. Joen oikealla rannalla on Bishamin vanha kirkko, ja jos mitkään haudat kannattavat katsomista, ovat ne Bishamin kirkossa olevat haudat ja muistomerkit. — Runoilija Shelley asui Marlowissa ja kuuluisan runonsa "Muhamettilaissodasta" on hän sepittänyt veneretkellä Bishamin luona.

Tämän ensi kokeen tulos näytti suuresti tyydyttävän ja huvittavan foxterrieriä, ja se päätti saada herrasväen hieman vilkkaammalle tuulelle. Se loikkasi villakoiran yli ja ryhtyi kiihkeästi ahdistamaan erästä metsäkoiraa, joka heräten suloisesta unesta luuli villakoiran itseään ahdistavan ja ryhtyi tätä kurittamaan. Sitten tuo rauhanhäiritsijä palasi paikalleen ja hyökkäsi bulldoggin korvaan kiinni saadakseen tämän virkeälle tuulelle; ja bulldoggi olikin ihmeteltävän puolueeton eläin, sillä se kävi jokaisen kimppuun, johon suinkin ulottui pääsemään käsiksi — siihen luettuna myös viraston ovenvartija; minkä vuoksi foxterrieri sai erinomaisen soveliaan tilaisuuden kenenkään häiritsemättä ryhtyä kiihkeään, pitkälliseen kaksintaisteluun yorkshireläisen paimenkoiran kanssa, joka puolestaan heti oli valmis tappeluun ja sydämellisellä nautinnolla ryhtyi siihen.

Tuo aijottu uhri oli suuri, lihava, musta kollikissa. En koskaan ole nähnyt rotevampaa kissaa enkä myöskään niin jätkännäköistä kissaa. Se oli vaiherikkaan elämänsä kuluessa kadottanut puolet hännästään, toisen korvansa ja suuren osan kuonoaan. Se oli pitkä, harteva, päättäväisen näköinen kollikissa. Sen käytös oli rauhallista: se kulki verkalleen eteenpäin.

Teitä vaivannut."

Siinä oli helvetillinen rähinä, kuten olisi lauma pahoja henkiä pitänyt konserttia. Joukko Haymarketin porvareita ja katuyleisöä kokoontui viraston edustalle. Toiset kyselivät pitivätkö anarkistit kokousta siellä, toiset taasen tahtoivat tietää ketä siellä murhattiin ja mistä syystä. Keppien ja piiskojen avulla koetettiin eroittaa tappelevia koiria ja jotkut riensivät etsimään poliisia.

Siinä ne istuivat kärsivällisinä, kiltteinä ja miettiväisinä. Juhlallinen rauha näytti vallitsevan seurueessa. Kaikki oli hiljaista, tyyntä — kuten sivistyneessä seurassa tuleekin olla.

Semmoinen on foxterrierin luonto; ja senpä vuoksi en soimaa Montmorencyä sen taipumuksesta rähistä kissojen kanssa. Olen varma siitä, että Montmorency tänä aamuna katui, ettei ollut kiusausta voittanut.

Se oli peloittavan ankara veljeskunta; he tekivät elämänsä synkäksi ja ilottomaksi, tämän elämän, jonka jumala on kuitenkin aikonut niin valoisaksi! Heidän keskuudessaan ei saanut kuulua muita kuin luonnon ääniä, — veden kohinaa, rannan kahiliston kuiskauksia ja tuulen huminaa; — näin he äänettöminä päivä päivältä odottivat saavansa kuulla taivaallisen äänen puhuvan heille. Ja koko pitkän päivän ja juhlallisen yön jumalan mahtava ääni puhui heille tuhansilla kielillä, mutta he eivät kuulleet yhtään ainoata näistä lukemattomista äänistä.

Se oli erehdys. Luulin tuntevani Teidät. Olen pahoillani, jos olen

Se joka tuntee koirien luonteen ja tavat, arvaa sanomattakin, että silmänräpäyksen kuluttua kaikki läsnäolevat koirat olivat keskenään kiihkeässä tappelussa, ikäänkuin riippuisi jokaisen yksityisen koiran elämä ja autuus tappelun ratkaisusta. Suuret koirat ottelivat hurjasti keskenään, samaten pienet keskenään, mutta jälkimmäiset käyttivät hyväkseen jokaisen lepohetken ottelujen välissä purrakseen suuria koiria koipiin.

Samassa astui sisälle nuori, kaunis neitonen taluttaen nauhasta siivonnäköistä pientä foxterrieriä. Hän sitoi koiransa bulldoggin ja villakoiran väliin ja meni toimittamaan asioitansa. Koira istui kiltisti alallaan ja katseli ympärilleen — minuutin ajan. Sitten se kiinnitti katseensa kattoon ja näytti kaikesta päättäen muistelevan äitiään. Sitten se haukotteli ja katseli ympärillään olevia koiria, jotka kaikki olivat äänettömiä, totisia ja arvokkaita.

Saattueen järjestys oli seuraava:

Olimme niinkuin äsken jo sanoin palaamassa uimaretkeltä, kun Valtakadulla kissa pujahti erään talon portista ja läksi juosta hölkyttämään katua alas. Montmorency kirkasi ilosta — soturin voittohuuto, kun hän huomaa saaneensa vihollisen valtoihinsa: täten lienee Cromwell huudahtanut, kun skottlantilaiset marssivat vuorelta alas — ja läksi laukkaamaan saaliinsa jälkeen.

Neitonen sanoi, ettei viraston ovenvartijalla ollut oikeutta päästä moisia suuria, verenhimoisia villipetoja pienten, kilttien koirien seuraan ja että hänellä oli hyvä halu saattaa joku lailliseen edesvastuuseen asiasta.

Myöskin Bisham Abbeyhin kannattaa Marlowista retkeillä. Vanha, runollinen Bisham Abbey! Anna Cleve ja kuningatar Elisabeth ovat siellä asuneet ja vielä aikaisemmin kävelivät uljaat temppeliritarit sen puistossa ja valleilla. Siellä on paljon runollisia, mielikuvitusta kiihoittavia paikkoja. Sen paksuissa muureissa on useita salakammioita ja -käytäviä, ja lady Hole vainaja, joka surmasi pienen poikansa, kuuluu öisin kummittelevan autioissa käytävissä ja yrittää turhaan pestä käsiään verestä puhtaiksi.

Muistan varsin kuvaavan tapauksen. Minulla oli muutamakseen asiaa erääseen virastoon Haymarketissä. Etehisessä oli koko lauma koiria, jotka odottivat isäntiensä ja emäntiensä palaamista. Siellä oli yksi vinttikoira, pari metsästyskoiraa, yksi S:t Bernhardilainen, muutamia retrievereitä ja newfoundlantilaisia, yksi mäyräkoira, yksi ranskalainen villakoira, jonka päätä peitti tuuhea turkki, mutta muu ruumis oli keritty paljaaksi, yksi bulldoggi, muutama rotankokoinen sylikoira ja pari yorkshireläistä paimenkoiraa.

Montmorency: "Kiitos — en tiedä — tuota, — ei se ole mitään!

Montmorency syöksi kissaraukan jälkeen 20 penikulman nopeudella tunnissa; mutta kissa ei yhtään lisännyt vauhtia — sillä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että sen henki oli vaarassa. Se astella hölkytti eteenpäin, kunnes sen tuleva murhamies oli noin metrin päässä; silloinpa kissa kääntihe ympäri ja istahti tyynesti keskelle tietä sekä tähysti Montmorencyä kohtelias, mutta kysyvä ilme naamassaan, kuten tahtoisi sanoa:

Montmorency ei vähiä haikaile, se on rohkea poika; mutta tällä kisulla oli omituinen, selittämätön katse, joka sai uljaimmankin koiran sydämen nousemaan kurkkuun. Hän pysähtyi kesken juoksuaan ja jäi myös katselemaan kissaa.

Montmorency (yhä peräytyen): "Ei suinkaan — kiitos vaan — Te, Te olette ylen ystävällinen. Hyvää huomenta."

Montmorency (peräytyen muutaman askeleen): "Oh, ei, ei se ollut mitään.

Minä en soimaa koiraa (jos olen saapuvilla, eroitan riitelevät kepillä, potkuilla tahi nakkelemalla kiviä) syystä, että se on hänen luontonsa. Foxterrierit ovat jo syntyessään saaneet paljoa suuremman annoksen perisyntiä kuin mikään muu koirarotu, ja me kristityt ihmiset saamme ponnistella vuosikausia ja käyttää kaikki opettajalahjamme ja kärsivällisyytemme saadaksemme tuon synnynnäisen raakuuden ja syntiset himot edes nimeksikään nyyhdetyiksi pois foxterrierin sielusta.

Medmenhamista Hambledonin sululle on jokivarsi luonnonihanaa, mutta

Medmenhamin munkkien kuuluisan veljeskunnan — heitä sanottiin myös "Helvetin veljeksiksi" — tunnuslauseena oli: "Tee mitä mielesi tekee" ja tämä kuvaava lause oli myös kaiverrettu luostarin portin yläpuolelle.

Marlowissa ollessamme nousimme sangen varhain maanantaiaamuna ja menimme uimaan ennen aamiaista. Uimaretkeltä palatessamme Montmorency perinjuurin häpäisi itsensä. Ainoa asia, josta Montmorency ja minä olemme eri mieltä, on kissat. Minä rakastan kissoja; Montmorency ei voi niitä sietää.

Lähtömme Marlowista oli todellinen triumfiretki. Se oli juhlallinen ja samalla arvokas, olematta rehentelevä. Joka myymälässä, missä kävimme, vaadimme, että tavarat lähetettäisiin meidän kanssamme hetikohta. Emme tyytyneet noihin tavallisiin vakuutuksiin: "Kyllä, sir, lähetän ne heti. Poika on oleva rannassa ennen herroja." Tavallisesti käy niin, ettei rannassa ole ketään ja saa puoli tiimaa vaeltaa edestakaisin laiturilla odottamassa, ennenkuin tavarat tuodaan. Me odotimme puodissa, kunnes kori oli pakattu, ja otimme pojan mukaamme sitä kantamaan.

Kävimme monessa puodissa, ja jokaisessa menettelimme samalla tapaa. Seurauksena olikin, kun olimme päättäneet ostoksemme, että meillä oli koko lauma koreja ja kääröjä kantavia poikia seurassamme, ja marssimme rantaan Valtakatua myöten lienee ollut juhlallisin näytelmä, jota Marlow pitkiin aikoihin oli saanut ihailla.

Kun minä tapaan kissan, sanon: "Misse parka!" ja pysähdyn silittämään sen selkää ja raappimaan sen kaulaa, ja kissa nostaa häntänsä pystyyn, kaaristaa selkänsä ja pukkaa päätään housuihini, ja kaikki on sopua ja rauhaa. Kun sitävastoin Montmorency tapaa kissan, saa koko lähiseutu siitä tiedon hetikohta: nousee hirmuinen meteli ja rähinä ja kymmenen sekunnin kuluessa siinä käytetään niin paljon haukkumasanoja ja karkeita kirouksia, että ne huoletta riittäisivät tavalliselle kunnianarvoiselle herrasmiehelle koko elinkaudeksi.

Kissa: "Miten voin Teitä palvella?"

Kissa: "Hyvää huomenta."

Kissa: "Ettekö tahdo olla hyvä ja sanoa suoraan, jos Teillä on asiaa."

Kissa: "Eikö mitä — siitä ei kannata puhua. Kenties sentään voin jollakin tavoin Teitä auttaa, vai mitä sanotte?"

Kiitos!"

Keskellä tätä hiidenmoista meteliä tuo nuori, kaunis neitonen palasi virastosta. Hän tempasi oman, kiltin koiransa (se oli juuri päässyt pelmuttamasta paimenkoiraa niin perinpohjin, että tämä ainakin kuukauden päivät saisi parannella vammojaan, ja se oli nyt yhtä viattoman näköinen kuin vastasyntynyt karitsa) syliinsä, suuteli sitä ja kysyi olivatko nuo ilkeät, vieraat haukut tehneet pahaa lemmikille, ja hän tahtoi tietää mitä noilla suurilla, julmilla pedoilla oli täällä tekemistä: nehän olisivat voineet tappaa hänen kiltin haukkunsa! Ja kiltti haukku katseli emäntäänsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Oh, olen niin iloissani siitä, että tulit ja pelastit minut tästä epämiellyttävästä, raa'asta seurasta!"

Kaupungin ympäristöt ovat hurmaavan kauniit. Cookhamiin ja Quarry

Ja kissa nousi ja jatkoi matkaansa; Montmorency palasi luoksemme pitäen sitä, mitä se nimittää hännäksi, koipiensa välissä, ja pysytteli koko kotimatkan vaatimattomasti kintereillämme.

Hieman ylempänä jokivarrella on Hurley Weir, ja luulen, että voisin asua siellä koko kuukauden ja lakkaamatta ihailla upeita näköaloja saamatta sittenkään kyllikseni. Hurleyn vanha, pieni kauppala on vain viiden minuutin matkan päässä sululta. Sen läheisyydessä on "tanskalaiskenttä", missä maahan hyökänneet tanskalaiset muinoin olivat leirissä, sekä Medmenhamin vanha luostari.

Henleystä alkaen se on peräti yksitoikkoista ja karua.

Foxterrieri katseli bulldoggia, joka veti makeita unia hänen oikealla puolellaan. Sitten se silmäsi vasemmalla olevaa villakoiraa, joka oli heittäynyt pitkäkseen lattialle. Ja sanaakaan varoitukseksi sanomatta — ilman että kukaan oli edes ajatellut sitä ärsyttää! — se tarmonsa takaa puraisi villakoiraa kupeeseen ja samalla korvia vihlova tuskanulvahdus häiritsi herrasväen rauhallista seurustelua.

Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan; mutta voin kuvitella, että siinä tapahtui seuraava keskustelu:

Aikoja ennemmin, 13:lla vuosisadalla, oli täällä toinen luostari, jossa asui cisterciläismunkkeja. Tämä oli peräti toisenlainen veljeskunta. He eivät käyttäneet villa- eikä pumpulivaatteita, vaan karkeita jouhipaitoja ja kaapuja. He eivät syöneet lihaa, kalaa eikä munia. He nukkuivat oljilla, ja puoliyön aikaan he nousivat rukoilemaan ja "kurittamaan lihaansa." He käyttivät päivät uutteraan työhön, lukemiseen ja rukouksiin ja heidän elämänsä oli äänetöntä kuin haudassa, sillä he eivät koskaan puhuneet sanaakaan.

Aamiaisen jälkeen teimme ostoksemme ja varustimme muonavaroja veneeseen kolmeksi päiväksi. George sanoi, että meidän tulisi ostaa vihanneksia — sillä oli epäterveellistä syödä vaan lihaa. Vihannekset lisäsivät ihmisen ikää, niitä oli helppo valmistaa, ja sen hän (George) tahtoi tehdä. Ostimme sen vuoksi kymmenen naulaa potaatteja, bushelin herneitä sekä joukon porkkanoita. Sitten ostimme lihapiirakan, kaksi kirsikkatorttua ja lampaanpaistin hotellista. Eri myymälöistä ostimme sitten hedelmiä, leivoksia, leipää, voita, hedelmähilloa, kinkkua, munia sekä paljon muuta.

"No niin! Mitä Teillä on asiaa?"

"Kuule, älä viitsi tehdä kiusaa!"

Montmorency kantaen suussaan keppiä. Kaksi renttumaista kulkukoiraa, Montmorencyn ystäviä. George kantaen päällystakkeja ja peitteitä ja polttaen lyhyttä piippua.

Harris koettaen astella juhlallisen arvokkaasti ja kantaen pullolleen täytettyä matkalaukkua toisessa ja sitroonamehupulloa toisessa kädessä.

Vihanneskauppiaan poika ja leipurin poika kantaen kumpikin vasua.

Hotellin renki kantaen suurta koppaa. Sokerileipurin poika vasuineen.

Maustekauppiaan poika kääröineen. Kuusi pikku poikaa ja neljä

kulkurikoiraa.

Laiturille saavuttuamme tapaisimme satamavartijan, joka kysyi:

"Kuulkaa, herrat, oliko herroilla höyrypursi vai purjevene?"

Vastaisimme, että se oli pienehkö, kaksihankainen vene, ja mies näytti ällistyneeltä.

Meillä oli paljon harmia höyryveneistä, semminkin hinaushöyryistä, tänä aamuna. Niitä tuli vähä väliä vastaamme, toiset yksinään, toiset hinaten veneitä ja lotjia. Minä vihaan höyrypursia; otaksun, että jokainen rehellinen soutaja niin tekee. En ole koskaan tullut höyrypurtta vastaan tuntematta kiihkeätä halua houkutella sitä johonkin yksinäiseen lahdelmaan ja upottaa se siellä.

Höyrypurren ulkonäössä on jo jotakin perhanan ärsyttävää ja ne ovat saaneet kaikki jalommat tunteet povessani sammumaan. Kaipaan tuota vanhaa, hyvää aikaa, jolloin kukin voi mennä sanomaan naapurilleen mitä hänestä ajatteli, kunhan oli varustettu nuijalla ja jousella nuolineen! Joudun raivoon, kun katselen komentosillalla seisovaa miestä! Roikale tavallisesti seisoo kädet taskuissa ja pöllyttää sikaria; kun laivan vihellyspilli sitten röyhkeän käskevästi komentaa: "Pois tieltä!" on lurjuksen naamassa ilme, joka herättää murhanhimoa, ja olen varma siitä, että murhaaja, jos jury'ssa istuisi venemiehiä, "lieventäviin asianhaaroihin nähden" julistettaisiin vapaaksi edesvastuusta.

He saivat viheltää meille että väistyisimme syrjään. Jollei sitä pidettäisi kerskailuna, tahtoisin väittää, että pieni veneemme tämän viikon kuluessa aiheutti höyrypursille enemmän vastusta, harmia ja ajanhukkaa kuin kaikki muut joella kulkevat alukset yhteensä.

"Höyryvene tulee!" joku meistä huudahti nähdessään vihamiehen etäällä lähenevän ja samassa oli kaikki valmiina sitä vastaanottamaan. Minä tartuin ohjausnuoriin, George ja Harris istahtivat viereeni selin höyrypurteen ja veneemme sai rauhallisesti ajelehtia keskelle väylää.

Siellä tulla porhalsi höyryvene kimakasti viheltäen, ja me annoimme veneen ajelehtia. Noin sadan kyynärän päässä sen vihellyspilli alkoi taukoomatta kirkua ja laivamiehet riensivät etukeulaan ja karjuivat meille; mutta me emme kuulleet mitään! Harris parhaillaan kertoi liikuttavaa kaskua äidistään ja George virkkoi, ettemme koko maailmojen hinnasta tahtoisi kadottaa sanaakaan tarinasta.

Sitten höyryvene vielä kerran yritti herättää huomiotamme loppuvihellyksellä, joka melkein sai vihellyskojeet halkeemaan, ja hylkiön täytyi pysähdyttää koneensa, laskea höyryä kupeestaan, kääntyä syrjään ja odottaa. Ja laivamiehet seisoivat kannella, heristivät nyrkkejään ja sadattelivat meitä, ihmiset rannalla pysähtyivät ja huutaa hoilasivat meille, toiset alukset joella tulivat luoksemme ja pysähtyivät; sanalla sanoen: koko joki penikulman laajuudelta oli hurjassa sekasorrossa. Ja silloin Harris keskeytti tarinansa jännittävimmässä kohdassa, katsahti ällistyneenä ympärilleen ja virkkoi Georgelle:

"Kas, George, tonttu vieköön, eikös tuossa olekin höyryvene!"

Ja George vastasi:

"Kas sitä! No, ilmankos äsken olinkin kuulevinani jotakin melua."

Odottamaton yllätys teki meidät kömpelöiksi ja hermostuneiksi; me emme tienneet miten saada venettä pois tieltä, ja laivamiehet karjuivat meille ohjeitaan:

"Vetäkää oikealla airolla! — Te, Te, pässinpää! Huovatkaa vasemmalla! Ei! Ette Te — tuo toinen! Antakaa peräsimen olla alallaan! Ettekö kuule! — No, vetäkää nyt yhtaikaa molemmilla airoilla! Ei, ei sinnepäin!! Voi, te sen tuhannen…!!"

Sitten heidän täytyi laskea vene vesille ja tulla avuksemme; ja neljännestunnin kiivaiden ponnistusten perästä heidän onnistui saada veneemme pois laivan tieltä ja voivat jatkaa matkaa. Me kiitimme heitä kohteliaasti ja pyysimme heitä hinaamaan meitä kappaleen matkaa. Mutta he eivät tahtoneet!

Keksimme myös toisen erinomaisen tehoisan keinon ylimyksellisten höyrypursien kiusaamiseksi: me olimme luulevinamme sitä jonkun tuttavan laivaksi ja kysyimme oliko se herrasväki Cubitin tahi Bermondseyn raittiusseuran laiva ja pyysimme saada lainata kastikepannua.

Vanhat rouvat, jotka eivät ole tottuneet vesillä kulkemaan, hermostuvat kovasti höyryveneiden lähestyessä. Muistan kerran olleeni semmoisessa seurassa huviretkellä joella Windsoriin päin — missä seuduin kuten tunnettu näitä venemiesten vitsaukseksi rakennettuja konehirviöitä vilisee tuhkatiheään. Se oli kovin levoton matka. Joka kerta kun höyrypursi läheni meitä, vanhat rouvat kivenkovaan vaativat, että laskisimme rantaan ja odottaisimme, kunnes vaara oli kulkenut ohitse. Ja emme joutaneet muuta tekemään kuin poikkeemaan rantoihin.

Hambledonin sululla huomasimme vesivarastomme olevan lopussa. Me otimme vesiämpärin ja menimme sulunvartijan asunnolle pyytämään vettä.

George oli puhemiehemme. Hän hymyili kohteliaasti ja sanoi:

"Voisitteko antaa meille hieman vettä?"

"Kyllä", vastasi vanhus, "ottakaa niin paljon kuin tahdotte ja jättäkää loput jälelle."

"Paljon kiitoksia", mutisi George katsellen ympärilleen. "Mutta — mutta missä on vettä?"

"Se on alati samassa paikassa, poikaseni", murahti ukko. "Aivan takananne."

"En näe kaivoa missään", huomautti George silmäten ympärilleen.

"Kas sitä, missä silmänne sitten ovat", virkkoi vanhus ja osotti sormellaan jokeen: "Siellä on vettä yllin kyllin, vai mitä?"

"Niin, mutta, emmehän voi juoda joesta!" intti George.

"Joen vettä ainakin voitte juoda", vastasi ukko. "Minä olen juonut sitä viisitoista vuotta."

George sanoi, että jos sai päättää miehen ulkonäöstä, ei jokivesi ollut lainkaan suositettavaa; hän kernaammin joisi kaivovettä.

Me saimme vihdoin vettä eräästä huvilasta. Sekin oli jokivettä, mutta sitä emme tienneet, ja — olimme tyytyväiset. Mitä silmä ei voi nähdä, ei lainkaan tee pahaa vaikutusta vatsassa.

Me yritimme nauttia jokivettä kerran myöhemmin samana kesänä, mutta huonolla menestyksellä. Vesiastia oli tyhjä ja meidän täytyi joko olla ilman teetä tahi ottaa vettä joesta. Muuta ehtoa ei ollut. Harris puolusti jälkimmäistä keinoa. Hän sanoi, että huonokin vesi keitettynä kelpaa nautittavaksi. Keittäessä kuumuus kuolettaa vedestä kaikki taudinsiemenet. Niin me täytimme kattilan Thamesin vedellä ja keitimme sen ja pidimme huolta siitä, että se sai kiehua kunnollisesti.

Tee oli valmista ja istahdimme sitä juomaan, kun George äkkiä laski kupin huuliltaan ja tokasi:

"Mitä tuossa on?"

"Mitä niin?" Harris ja minä kysyimme.

Harris ja minä seurasimme hänen katsettaan ja näimme koiran tulevan jokea alaspäin meitä kohti. Se oli hiljaisin, rauhallisin koira, mitä koskaan olen nähnyt. En koskaan ole nähnyt tyytyväisempää ja hiljaisempaa koiraa. Rauhallisesti uinaillen se verkalleen ajelehti jokea alaspäin. Se lepäsi selällään, sen neljä jalkaa törrötti ilmassa. Rauhallisena, vakavana ja arvokkaana se lähestyi venettämme, poikkesi hieman syrjään ja etsi kahilistosta rauhaisen yösijan.

George sanoi, ettei välittänyt teestä ja tyhjensi kuppinsa jokeen. Harrisilla ei myöskään ollut jano ja hän seurasi esimerkkiä. Minä olin ehtinyt tyhjentää kuppini puoleksi ja toivoin nyt, etten olisi sitä tehnyt.

Kysyin Georgelta luuliko hän, että voisin saada lavantaudin.

Hän sanoi: "Eikö mitä"; mutta hän lisäsi että minulla ainakin oli toiveita välttää tautia. Parin viikon kuluttua kaikitenkin saisin tuta oliko tauti tarttunut minun vai pelastuisinko siitä.

Poikkesimme Wargraven poukamaan aterioimaan. Ranta on näillä seuduin hyvin luonnonihanaa, mutta se on enimmäkseen yksityistä aluetta ja siellä on tuhkatiheässä ilmoituksia ja sakkotauluja, joissa "vierailta" ankarimpien rangaistusten ja huikeiden sakkojen uhalla kielletään maallenousu — ihmettelen vain, etteivät nämä rantapomot julista myös joen ilmaa yksityiseksi omaisuudekseen ja hirsipuun tahi elinkautisen kuritushuoneen uhalla kiellä sitä hengittämästä!

Rannalla ei kuitenkaan näkynyt vartijoita. Joskus kun minulla on aikaa, palaan tänne ja — jollei ketään ole läheisyydessä — kiskon irti pari kolme sakkotaulua ja nakkaan ne jokeen.

Lahdelmassa menimme maihin murkinoinaan, ja tämän murkinan aikana

George ja minä peljästyimme kauheasti.

Harris peljästyi myös, mutta en luule, että hänen peljästyksensä oli likimaillekaan niin perinpohjainen ja kamala kuin Georgen ja minun.

Asia oli seuraava: vähän matkaa rannasta löysimme sopivan murkinapaikan, korkean töyrään, jossa kasvoi rehevä heinä. Istahdimme mukaviin asentoihin; Harrisilla oli polvillaan herkullinen lihapiirakka, jota hän paloitteli, ja George ja minä odotimme lautaset kädessä — kovin nälkäisinä.

"Onko teillä lusikkaa?" kysyi Harris. "Tarvitsen lusikkaa kastiketta varten."

Vasu oli takanamme ja George ja minä käännähdimme molemmat etsimään lusikkaa. Ei kulunut viittäkään sekuntia ennenkuin löysimme lusikan. Mutta kun palasimme takaisin, olivat Harris ja piirakka kadonneet!

Ympärillämme oli laaja, autio kenttä. Satojen metrien alueella ei ollut puuta eikä pensasta. Hän ei ollut voinut vierähtää jokeen, sillä me olimme istuneet rannan puolella, joten hänen olisi täytynyt kavuta ylitsemme päästäkseen veteen.

George ja minä töllistelimme ympärillemme. Sitten töllistelimme toisiamme.

"Onkohan hän mennyt taivaaseen?" minä tokasin.

"Siinä tapauksessa hän tuskin olisi ottanut piirakkaa mukaansa", huomautti George.

En voinut kumota tämän väitteen pätevyyttä, ja senvuoksi hylkäsimme heti koko taivasteorian.

"Nyt luulen voivani selittää arvoituksen", virkkoi George palaten haaveiden maailmasta todellisuuteen, "tässä on tapahtunut maanjäristys."

Ja hän lisäsi lievän kaipauksen sävy äänessään: "Toivon ettei hän olisi ryhtynyt leikkaamaan piirakkaa."

Koneellisesti me kiinnitimme katseemme ruohotörmälle, missä Harris ja piirakka viimeisen kerran oli nähty maanpinnalla, ja katso! veremme hyytyi suonissa ja hiuksemme nousivat pystyyn kauhusta, sillä törmän takana näimme Harrisin pään — ei mitään muuta paitse hänen päänsä — pistävän esiin ruohostosta! Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niillä asusti suuttumuksen kiihkeä sävy!

George tointui ensiksi.

"Sano!" hän huusi, "kerro meille oletko elävä vai kuollut ja missä muu ruumiisi on?"

"Pidä suusi, typerä aasi!" virkkoi Harrisin pää. "Tiedän että teitte sen tahallanne."

"Teimme — mitä?" tokasimme George ja minä.

"Mitäkö! Sysäsitte minut istumaan tänne — tähän kirottuun kuoppaan!

Kas tässä, ota piirakka ja auta minua ylös!"

Ja syvältä maan sisustasta — niin meistä näytti — ilmestyi ilmoille piirakka pahasti vahingoittuneena ja muserrettuna, ja sen perässä kapusi Harris — tomuisena, multaisena ja kastuneena.

Mitään aavistamatta oli hän istahtunut syvän kuopan reunalle, jonka pitkä, rehevä heinä kokonaan salasi näkyvistä. Nojautuessaan hieman taaksepäin hän suinpäin syöksyi sinne piirakoineen kaikkineen.

Hän sanoi, ettei vielä ikinä elämässään ollut niin ällistynyt kuin suistuessaan kuoppaan. Hän ei ensin lainkaan tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän luuli maailman lopun olevan käsissä.

Harris epäilee vielä tänäkin päivänä, että George ja minä tahallamme valmistimme hänelle tämän yllätyksen. Että se oli edeltäkäsin harkittu salajuoni.

Niin, täällä maailmassa saa ylevinkin luonne osakseen vääriä, aiheettomia epäluuloja: sanoohan runoilija:

"Ei konsanaan,
Tääll' päällä maan
Solvaukset niukas' oo!"

Todellakin, niitä on riittämään saakka!