Kolme miestä veneessä

KAHDESTOISTA LUKU.

Henrik VIII ja Anna Boleyn. — Miten tukalaa on asua samassa talossa kuin rakastava pari. — Kova aika Englannin kansalle. — Tukala yösijan saanti. — Kodittomina ja turvattomina. — Harris valmistaihe kuolemaan. — Enkeli saapuu avuksemme. — Odottamattoman ilon vaikutus Harrisiin. — Pieni illallinen. — Murkina. — Suunnaton hinta, sinapista. — Itsepäinen säilykeastia. — Maidenhead. — Me purjehdimme. — Kolme kalastajaa. — Meitä kirotaan.

Minä istuin joen äyräällä syvissä mietteissä, mielikuvitukseni oli palannut takaisin ammoin sitten vierineisiin tapauksiin, kun George huomautti, että jos olin jo kylliksi levännyt, miksen auttanut häntä astioiden pesussa? Täten minut rutosti tempaistiin menneistä, kunniakkaista ajoista runottomaan nykyaikaan ja minä palasin veneeseen, puhdistin paistinpannun puupuikolla ja heinätupolla sekä kirkastin sen vihdoin Georgen märällä paidalla.

Vanhan Windsorin ohitse kuljettua tulee joki yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Siinä ei ole mitään nähtävää, ennenkuin vasta Boveneyn lähellä. — Kun kuljimme Datchet'in ohi, kysyi George minulta muistinko vielä ensimmäistä jokiretkeämme, kun kello 10 iltasella saavuimme Datchetiin ja etsimme yösijaa.

Vanha Windsor on myös historiallisesti kuuluisa paikka. Edvard tunnustajalla oli aikoinaan palatsi siellä, ja siellä myös Jaarli Godwin seisoi oikeuden edessä syytettynä osallisuudesta kuninkaan veljen murhaan. Jaarli Godwin otti silloin leivän, mursi sen ja sanoi:

Täällä maailmassa on vaikea saada kaikkia toiveitaan täytetyiksi; senpä vuoksi Harris ja minä mukauduimme välttämättömyyteen ja seurasimme Georgea.

Tästä lähin peloittaa sinua pistää nenääsi jok'ainoaan huoneeseen talossa. Senpä vuoksi menet iltasella kävelemään tielle ja ihailemaan tähtiä; sitten palaat varovasti huoneeseesi, mutta on liian aikaista mennä levolle. Sinä menet puutarhaan: kaikki on rauhallista, mutta kun avaat huvihuoneen ovea, saat nähdä nuo kaksi tylsämielistä nuorta ihmistä soppeen kyyristyneinä. Ja he näkevät sinut ja otaksuvat tietysti, että sinä tahallasi, sulasta ilkeydestä heitä väjyskelet ja tavan takaa koetat yllättää.

Tämä oli meille koko kolaus!

Teet uuden, epätoivoisen yrityksen saada keskustelua toimeen:

Sanoin sen hyvästi muistavani. Enkä sitä hevillä unhoitakaan!

Puoli tuntia myöhemmin sinä päätät mennä polttamaan piipullisen tupakkaa puutarhaan. Näet siellä Emilian istumassa pienellä, kapealla tuolilla, — Johan Edvard on nähtävästi istunut nurmella, siltä ainakin näyttää. He eivät virka sanaakaan, mutta saat heiltä silmäyksen, joka sanoo kaikki mitä sivistyneessä yhteiskunnassa yleensä voidaan sanoa; ja sinä korjaat luusi kiiruumman kautta.

Picnic-lahdesta aina vanhaan Windsoriin saakka on jokivarsi hyvin kaunista. Siellä on varjoisia metsiä, kunnaita ja laaksoja; metsiköissä on kauniita pieniä taloja ja tien varrella on ravintola, missä saa lasillisen oivallista olutta — sanoo Harris, ja hän on tällä alalla asiantuntija, jonka lausuntoon voi luottaa.

Oletteko koskaan asunut talossa, jossa on rakastunut pari? Se on peräti ankara vitsaus! Sinä aijot mennä saliin lukemaan ja juuri ovea avatessasi kuulet hiljaista kolinaa, kuten siirtyisi joku hermostuneesti etäälle jostakin esineestä, ja kun astut sisään, seisoo Emilia akkunassa innokkaasti tähystäen ulos tielle ja ystäväsi, Johan Edvard, istuu huoneen toisessa päässä koko sielustaan kiintyneenä selailemaan vanhoja, ventovierasten ihmisten valokuvia.

Näin lienee ollut laita koko Englannin valtakunnassa, kun tuo huimapää poika, Henrik VIII, hienosteli Annaansa. Buckinghamshiressä ihmiset yllättivät rakastavat, juuri kun he haaveillen kävelivät Windsorin ja Wraysburyn seuduilla, ja huudahtivat: "Oh, onko Teidän Majesteettinne täällä?" ja Henrik sävähti tulipunaiseksi kuin koulupoika ja änkytti: "Niin, saavuin vastikään tänne tapaamaan erästä herrasmiestä"; ja Anna lisäsi: "On hauskaa Teitä nähdä! Eikö olekin merkillinen sattuma? Tapasin juuri Mr Henrik VIII:nen, ja hänellä oli aivan sama tie kuin minulla."

Nyt George lausui mielipiteensä. Hän arveli, että Harris ja minä voisimme rakennuttaa itsellemme tänne oman, yksityisen hotellin, minne ei ketään punatukkaista päästettäisi sisälle. Omasta puolestaan hän aikoi suoraa päätä palata takaisin "Peuraan."

No niin, me kuljimme edelleen ja tulimme toiseen majataloon. Sekin on sievä, hauska hotelli ja siellä oli päivänkukkia; mutta Harris sanoi, ettei voinut sietää erästä herrasmiestä, joka seisoi ovella nojautuen ovipieleen. Harris väitti, että tuon miehen tukka ja saappaat tekivät hänet pahoinvoivaksi, ja senvuoksi me kuljimme ohitse ja vaelsimme pitkän aikaa tapaamatta muuta hotellia. Vihdoin tuli muuan mies vastaamme ja kysyimme häneltä tietä lähimpään hotelliin. Hän vastasi:

Mutta Harris on vanha, kokenut matkailija, hän tointui pian ja ystävällisesti hymyillen virkkoi:

Muistan koko ikäni tuon retken. Oli kaunis lauvantai-ilta elokuussa. Me olimme väsyneitä ja nälkäisiä kuin sudet, me kolme, Harris, George ja minä, ja Datchetiin saavuttuamme otimme veneestä matkalaukkumme, päällystakkimme y.m. tavaramme ja läksimme etsimään majapaikkaa. Löysimme pian pienen, sievän hotellin, jonka seinillä kasvoi viiniköynnöstä ja muurivihreää; mutta siellä ei ollut päivänkukkia niiden joukossa, ja jostakin käsittämättömästä syystä minä sinä iltana kaipasin päivänkukkia, niin että sanoin:

Me soudimme Magna Charta-saarelle, katselimme kiveä, jonka ympärille on rakennettu katos, ja jossa tämä tärkeä perustuslakimme kerrotaan tulleen allekirjoitetuksi. On myös toinen taru, jonka mukaan allekirjoitus on tapahtunut "Runningmeden" rantatöyräällä, mutta itse puolestani olen vakuutettu siitä, että edellinen taru pitää paikkansa. Sen ajan lordit, kreivit ja paronit tunsivat kylläkin mikä liukas ankerias Juhani-kuningas oli ja tietenkin he olivat siksi varovia, että veivät hänet saarelle, mistä majesteetin ei ollut niinkään helppo livahtaa tiehensä eikä tehdä takaperoa.

Me sanoimme:

Me saavuimme "Peuraan", menimme sisälle ja nakkasimme tavaramme etehisen lattialle.

Johan Edvard sanoo: "Oho!" sitä ei hän ollut huomannut; ja Emilia huomauttaa, ettei pappa pidä siitä, että suotta poltetaan kaasua valoisalla päivällä. Sinä kerrot heille pari kaskua ja teet selkoa Irlannin kysymyksen asemasta ja toiveista parlamentissa, mutta ei mikään näytä heitä huvittavan. Saat vastaukseksi vaan hajamielisiä: "Vai niin?" "Todellakin!" "Niinkö?" "Onpa se merkillistä." Ja kun kymmenen minuuttia olet moista keskustelua ylläpitänyt, sinä hiivit ovelle ja pujahdat ulos, ja saat hämmästykseksesi kokea, että ovi itsestään sulkeutuu jälkeesi, ennenkuin ehdit siihen koskeakaan!

Ja kun he tulevat sinne, näkevät he tuon siunatun parin suutelevan toisiaan luostarin puistossa. Silloin nämä kelpo englantilaiset pakenevat St Albans'ista ja rupeevat merirosvoiksi, kunnes rakastavat ovat viettäneet häänsä.

Ja ihmiset miettivät itsekseen: "On parasta, että katoomme näiltä seuduilta, niin kauvan kun tuota suutelemista ja hyväilemistä kestää. Me lähdemme Kent'iin siksi aikaa."

Ja he lähtevät Kent'iin, mutta heti sinne saavuttuaan he ensiksi tapaavat Henrikin ja Annan, jotka kävelevät haaveilemassa Hever Castlen ympärillä.

Isäntä tuli luoksemme ja sanoi:

Hän pisti leivän suuhunsa, nielasi sen ja se tarttui hänen kurkkuunsa, niin että hän kuoli. —

Hieman ylempänä jokivarrella on erään vanhan luostarin rauniot ja sen ympärystöillä kerrotaan Henrik VIII:n odottaneen Anna Boleynia, kun heillä oli lemmenkohtauksia. Myöskin Kentissä, Hever Castlen luona, ovat rakastavat tavanneet toisiaan, ja joskus myös St Albansin luona. Näihin aikoihin mahtoi Englannin kansan olla vaikea liikkua millään seuduilla tapaamatta penkkiä, missä tämä ajattelematon nuori pariskunta ei olisi istunut!

Harris vastasi, ettemme tahtoneet mennä sinne — hän ei pitänyt erään ovella seisovan miehen ulkonäöstä; hän (Harris) ei sietänyt tuon miehen tukan väriä eikä hänen saappaitaan.

Harris sanoi: "Oh, vallan mainiosti"; hän otaksui, että George ja minä vallan hyvästi voisimme nukkua yhdessä.

"Vai niin, etkö tiennyt?" virkkaa Emilia kylmällä, ivallisella äänellä, joka osottaa miten vähän läsnäolosi häntä huvittaa.

"Täälläpä on kovin pimeä. Miksette ole sytyttäneet kaasua?"

"Tämäpä on peliä!" sanovat kunnon englantilaiset. "Lähdetään hiiteen täältä. Mennään St Albans'iin — se on kaunis, rauhallinen paikka."

"Olen pahoillani, sir", vastasi tämä, "mutta pelkään etten voi niitä teille toimittaa."

"Olen pahoillani sir", toisti isäntä, "mutta meillä ei todellakaan koko talossa ole ainoatakaan vapaata vuodetta! Päinvastoin on meidän jo täytynyt sijoittaa, kaksi, jopa kolmekin gentlemania samaan sänkyyn; en voi sille mitään, hyvät herrat."

"Oh, joutavia", sanoi George, "ei sillä niin väliä ole. Kaksikin vuodetta riittää. Voihan kaksi meistä nukkua samalla vuoteella, eikö niin?" jatkoi hän kääntyen Harrisiin ja minuun.

"No niin, hyvät herrat, sitten en tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi oppaamme, "sillä täällä ei ole muuta kuin nuo kaksi majataloa koko seudulla."

"Niin, kyllä tiedämme. Olimme jo siellä, mutta emme pidä siitä — siellä ei ole päivänkukkia." —

"Mitä, ei muuta hotellia?" huusi Harris.

"Mitä Herran nimessä nyt teemme?" tokasi Harris.

"Kuulkaa, pojat, ei viitsitä mennä tänne! Mennään vähän edemmäksi, kunnes tapaamme majatalon, jonka edustalla kasvaa päivänkukkia."

"Kas, herrat ovat kokonaan väärällä tiellä. Olette jo kulkeneet hotellin ohi. Kääntykää takaisin ja sitten oikealle kädelle, niin tulette 'Peurahotelliin'."

"Kas vaan", virkat sinä tuokion äänettömyyden kuluttua, "minäpä en tiennyt täällä olevan ketään."

"Jos olen tähän rikokseen syypää, niin tukehduttakoon tämä leipä minut, kun sen syön."

"Iltaa, hyvät herrat."

"Iltaa", vastasi George, "tahtoisimme kolme vuodetta, isäntä."

"Hyvä", hän sanoi, "no, sitten on 'Manor House' aivan sen lähellä hieman tännempänä. Oletteko käyneet siellä?"

"Eikö herrasväki taivaan nimessä voisi valita jotakin erityistä huonetta tähän tarkoitukseen ja naulata varoitustaulua ovelle, jotta ihmiset tietäisivät sitä karttaa?" jupiset sinä palatessasi huoneeseesi.

"Ei alkuukaan", vastasi mies.

"Vai niin, sepä on ikävä juttu. Mutta kyllä me keksimme keinon. Tehän voitte antaa meidän nukkua biljardisalissa."

"Voi, hyvät herrat! Kolme gentlemania nukkuu jo biljardipöydällä, ja kaksi on sijoitettu kahvihuoneeseen. En mitenkään voi antaa herroille yösijaa."

Me poimimme tavaramme lattialta ja menimme "Manor House'en." Se oli pieni, sievä rakennus. Minä sanoin pitäväni siitä enemmän kuin edellisestä paikasta. Harris sanoi: "Aivan oikein", tämä oli sievä paikka ja eihän meidän ollut pakko katsella tuota punatukkaista herrasmiestä; eihän miesparka todellakaan ollut itse syypää hiustensa tulipunaiseen väriin.

Harris puhui miehen tukasta filosoofin tyyneydellä.

Meidän ei tarvinnut avatakaan "Manor Housen" ovea! Emäntä tuli jo portailla vastaamme ja ilmoitti, että me olimme neljästoista seurue, jolta hänen viimeisen puolentoista tunnin kuluessa oli täytynyt kieltää yösija! Ja kaikkiin ehdotuksiimme biljardista, heinäladosta ja hiilikellarista hän hymyillen pudisti päätään: kaikki mainitut paikat olivat jo aikoja sitten otetut käytäntöön ja täpösen täynnä.

Eikö hän koko kylässä tiennyt ainoatakaan paikkaa, missä kolme väsynyttä matkailijaa voisi saada yösijaa?

"Niin, jolleivät herrat ole kovin vaativaisia", hän sanoi — hän puolestaan ei paikkaa voinut suositella — "niin on Etonin tien varrella, noin puoli penikulmaa täältä, pieni olutkapakka —."

Emme kuunnelleet lausetta loppuun; sieppasimme kapineemme ja läksimme juoksujalkaa laputtamaan neuvottuun suuntaan. Matka tuntui pikemmin puolentoista kuin puolen penikulman pituiselta, mutta vihdoin pääsimme perille ja hyökkäsimme hengästyneinä oluttupaan.

Isäntäväki siellä oli sydämetöntä ja epäkohteliasta. He suorastaan nauroivat meille. Heillä oli koko talossa vain kolme vuodetta ja niihin oli jo sijoitettu seitsemän herraa ja kaksi nainutta pariskuntaa! Siellä istui oluttuoppinsa ääressä muuan hyväsydäminen maamies, jonka kävi meitä sääli ja hän neuvoi meitä maustekauppiaan luo, jonka talo oli aivan Peurahotellin lähellä ja — me palasimme takaisin.

Maustekauppiaan talo oli reunojaan myöten täynnä. Puodissa sattui olemaan muuan vanha eukko, joka ystävällisesti neuvoi meitä tulemaan kanssaan. Hän tunsi näet erään rouvan, joka joskus vuokrasi huoneita matkustajille.

Vanha eukko käveli peräti hitaasti ja kesti 20 minuuttia, ennenkuin saavuimme tuon rouvan asunnolle. Eukko käytti tilaisuutta hyväkseen matkalla kertomalla meille mitä vaivoja hänellä oli selässään ja tekemällä selkoa tautiensa kaikista vaiheista.

Tuttavan rouvan huoneet olivat täpösen täynnä. Sieltä meitä neuvottiin n:o 27. Sama tulos. N:o 27 oli täynnä ja osotti meidät n:o 32:een, ja 32 oli täynnä.

Sitten me palasimme takaisin valtatielle ja Harris istahti tiepuoleen ja sanoi, ettei aikonut käydä askeltakaan edemmäksi. Oli turhaa enää kysyäkään yösijaa ja hän sanoi tahtovansa kuolla siihen. Hän pyysi Georgea ja minua viemään viimeisen tervehdyksen hänen äidilleen ja ilmoittamaan kaikille hänen ystävilleen, että hän antoi heille anteeksi ja kuoli onnellisena.

Tällä hetkellä saapui luoksemme enkeli — pienen pojan haamussa (ja en todellakaan osaa kuvitella tehokkaampaa valepukua enkelille!); sillä oli olutkannu toisessa kädessä, toisessa taas pitkä nauha, jonka päähän oli sidottu jotakin, jonka hän sinkosi jokaiseen tien varrella olevaan kiveen, mistä syntyi omituinen läiskähtävä ääni.

Me kysyimme tältä taivaalliselta matkailijalta (myöhemmin kyllä saimme selville, että hän oli samaa syntistä alkujuurta kuin mekin) tiesikö hän missään yksinäistä taloa, jossa asui vaan heikkoja, sairaita ihmisiä (kernaimmin vanhoja rouvia tahi halvauksen saaneita herrasmiehiä), joita olisi helppo peloittaa uhkauksilla ja täten saada heidät luovuttamaan vuoteensa täksi yöksi kolmelle epätoivoiselle miehelle; tahi, jollei hän tiennyt semmoista, voisiko hän suosittaa meille tyhjää perunakuoppaa, heinälatoa, tahi asumatonta tallia tahi jotakin sentapaista. Hän vastasi, ettei tiennyt mitään semmoista — ei ainakaan lähiseuduilla; mutta hän lisäsi, että jos tahdoimme seurata häntä kotia, niin oli hänen äidillään joutilas huone, jossa voisimme saada olla yötä.

Me lankesimme nulikan kaulaan kirkkaassa kuutamossa ja syleilimme häntä, ja siitä olisi epäilemättä saatu erinomaisen runollisen taulun aihe, jollei poikanen olisi ällistynyt liikutuksestamme ja kiitollisuuden osotuksistamme niin perin pohjin, että hän kaatua romahti kumoon vetäen meidät mukanaan. Harrisiin vaikutti ilo niin valtavasti, että hän meni tainnoksiin ja siinä tilassa ollen hän tempasi pojan olutkannun ja tyhjensi sen puoleksi, ennenkuin tuli tuntoihinsa. Sitten hän nousi ja läksi täyttä laukkaa laputtamaan tiehensä jättäen Georgen ja minun huoleksi matkatavaroitten kantamisen.

Pojan koti oli pieni neljän huoneen huvila, ja hänen äitinsä — tuo kelpo sielu! — antoi meille illalliseksi lämpöistä kinkkua ja me söimme sen kaikkityyni — sitä oli viisi naulaa — suuhumme ja herkullisen hedelmätortun sekä kaksi kannua teetä. Ja sitten menimme levolle. Huoneessamme oli kaksi vuodetta; toinen oli 2 jalkaa 6 tuumaa leveä: siinä nukuimme George ja minä, ja me sidoimme itsemme lakanalla yhteen, jotta pysyisimme vuoteella. Toinen oli taas pienen pojan sänky; siinä nukkui Harris yksinään ja aamulla me huomasimme, että pari kolme jalkaa Harrisin paljaasta ruumiista pisti ulos sängyn jalkapäästä ja George ja minä käytimme sitä hyväksemme ripustamalla lakanamme siihen riippumaan kylpiessämme.

Emme enää olleet niin oikullisia hotellia valitessamme, kun seuraavalla kerralla tulimme Datchetiin. —

Mutta palaan takaisin nykyiseen retkeemme: ei tapahtunut mitään huomiota ansaitsevaa koko aamupäivänä, ja me saavuimme Monkey-saarelle, missä nousimme maihin murkinoimaan. Meillä oli kylmää häränpaistia ja huomasimme, että olimme unohtaneet ottaa sinappia mukaan. En muista, että koskaan elämässäni, ennemmin tahi myöhemmin, olisin niin kiihkeästi himoinnut sinappia, kuin nyt tunsin sitä tekeväni. En yleensä pidä sinapista, ja hyvin harvoin käytän tätä maustetta, mutta nyt olisin maksanut maailmoja sinappihiukkasesta.

En tiedä sanoa montako eri maailmaa maailmanjärjestelmäämme kuuluu, mutta olisin empimättä antanut ne kaikki, jok'ikisen, sille, joka olisi tuonut minulle lusikallisen sinappia! Ei mitään himoitse enemmän kuin sitä, mitä sillä hetkellä on mahdoton saada.

Harris sanoi myös tahtovansa antaa maailmoja sinapista. Se, joka tällä hetkellä olisi tiennyt tuoda meille pöntöllisen sinappia, olisi todellakin tehnyt hyvät kaupat: hän olisi saanut maailmoja riittämään saakka koko elinijäkseen!

Vaikka luulenpa, että sekä Harris että minä olisimme tulleet katumispäälle ja alkaneet tehdä takaperoa kaupoissa, heti kun olisimme saaneet sinappia. Hetken kiihkossa ihminen usein ajattelemattomasti tekee lupauksia, ja vasta tultuaan järkiinsä huomaa miten hullun kaupan on tehnyt, miten vähäarvoinen haluttu esine on luvattuun hintaan verraten. Kuulin kerrottavan herrasmiehestä, joka ollen retkeilemässä Sveitsin vuoristossa lupasi antaa maailmoja lasillisesta kylmää olutta. Hän saapui sitten pieneen ravintolaan, missä hän sai toiveensa täytetyksi, mutta hän nosti hirmuisen metelin siitä, että sai maksaa viisi frangia pullosta baijerilaista olutta. Hän sanoi, että se oli häpeämätöntä nylkemistä, ja hän kirjoitti asiasta Times'iin.

Minä tarkastelin varastojamme, mutta siellä ei ollut sinappia. Me söimme häränpaistimme äänettöminä, alakuloisina. Elämä näytti synkältä, ilottomalta. Me muistelimme lapsuuden onnellisia, valoisia päiviä ja huokasimme. Omenatorttu sai kuitenkin katseemme hieman kirkastumaan, ja kun George otti esille vasun pohjalta laatikollisen ananasia ja vieritti sen veneen keskelle, tunsimme me, että elämä kaikitenkin oli elämisen arvoista.

Me pidämme paljon ananasista, kaikki kolme. Me katselimme astian kyljessä olevaa kaunista kuvaa; me ajattelimme miten mehukasta hedelmä olisi. Me hymyilimme toisillemme, ja Harris otti lautaset esille.

Sitten etsimme veistä avataksemme astian. Käänsimme koko vasun ylösalasin. Pengoimme matkalaukut sekaisin. Etsimme veneen tuhtojen alta, sen pohjalta ja välyksistä. Etsimme veneen jokaisen sopen. Mutta säilykerasian avaajaa ei siellä ollut.

Sitten Harris yritti avata laatikkoa kynäveitsellään: hän taittoi veitsen kärjen ja leikkasi arveluttavan haavan sormeensa. George koetti sitten avata sitä saksilla mutta ne luiskahtivat ja olivat vähällä puhkaista häneltä silmän. Heidän hoitaessa haavojaan koetin minä iskeä reikää tuon riivatun rasian kanteen venehaan kärjellä, mutta rasia tietysti luiskahti lyödessä ja minä syöksyin veneen laidan yli suinpäin jokeen — siinä oli kaksi jalkaa vettä ja liejupohja! — ja rasia vierähti vahingoittumattomana veneen pohjalle ja särki teekupin.

Nyt oli kärsivällisyytemme lopussa. Me veimme kiusankappaleen rannalle, Harris meni kedolle ja etsi sieltä raskaan, teräväsärmäisen kiven, minä irroitin veneen maston; George piteli rasiata, Harris sovitti kiven terävän särmän sen reunalle ja minä otin maston, kohotin sen ilmaan ja iskeä läimäytin sillä tarmoni takaa kiveä.

Georgen kova olkihattu pelasti hänen henkensä sillä kertaa. Hän säilyttää sitä (oikeammin: sen jätteitä) vieläkin kalliina muistona, ja talvi-iltoina, kun piiput on sytytetty ja pojat kertovat seikkailuistaan ja vaaroista, joissa ovat olleet, George ottaa sen esille, antaa sen kulkea kädestä käteen ja tuo merkillinen tapaus kaikkine vaiheineen kerrotaan yhä uudelleen — joka kerta uusilla vereksillä muunnoksilla.

Harris pääsi leikistä vähäpätöisellä ruhjevammalla.

Sitten otin tuon kovan onnen rasian huostaani ja taoin sitä mastontyvellä, kunnes olin kauttaaltaan hiessä ja hengästynyt, jolloin Harris astui sijaani.

Me iskimme sen litteäksi, me taoimme sen jälleen pyöreäksi; me annoimme sille kaikki tunnetut geometriset muodot — mutta reikää emme siihen saaneet. Sitten George ryhtyi sitä muokkaamaan ja hän löi sen niin peräti omituiseen, niin luonnottomaan, uskomattomaan, hurjaan, oikulliseen, villiin muotoon, että häntä alkoi peloittaa ja hän heitti maston käsistään. Sitten me kaikki kolme istahdimme nurmelle sen ympärille katselemaan sitä.

Sen kannessa oli suuri poimu; se ulottui laidasta laitaan, oli aivan suun näköinen ja sillä oli niin pirullisen ilkeä, virnistelevä pilkkanauru, että se saattoi meidät raivoon. Harris hyökkäsi rasian kimppuun, tarttui siihen ja nakkasi sen keskelle jokea, ja me säestimme sen uppoomista kirouksilla. Sitten palasimme veneeseen, soudimme ulos lahdelmasta emmekä levänneet, ennenkuin saavuimme Maidenheadiin.

Maidenhead on liiaksi keikarimainen paikka ollakseen miellyttävä. Siellä ei ole luontoa nimeksikään. Se on Lontoon muotinarrien ja balettityttöjen tyyssija. London Journal'in nurkkanovellin "herttualla" on alati "pieni huvila" Maidenheadissa ja tusinaromaanien sankaritar syö siellä aina päivällistä ollessaan huvittelemassa jonkun toisen naisen laillisen aviomiehen seurassa.

Kuljimme nopeasti Maidenheadin ohi. Päästyämme Boulterin sululle lepäsimme hetkisen ja soudimme sitten verkalleen eteenpäin. Täällä, Clievedenin metsän kohdalla jokivarsi onkin ihmeen ihanaa, ja nautimme sydämen pohjasta antaessamme pienen veneemme hiljalleen solua eteenpäin.

Cookhamin luona pysähdyimme erääseen lahdelmaan ja keitimme teetä, ja alkoi jo olla ilta, kun saavuimme sululle. Oli navakka tuuli ja merkillistä kyllä tällä kertaa meille myötäinen, sillä — se on kokemukseni — tavallisesti on veneretkellä ollessa tuuli aina vastainen, kulki sitten minnepäin tahansa. On vastatuuli aamulla, kun lähdet matkalle, ja sinä ponnistelet airoilla hiki hatussa nauttien ajatuksesta miten hupaista on iltasella palata kotiin myötätuulella purjehtien. Mutta teetä juodessa tuuli kääntyykin päinvastaiseen suuntaan ja saat henkihieverinä kiskoa raskasta venettä koko matkan kotiin.

Mutta jos satut unhoittamaan purjeet kotiin, silloin saat olla varma siitä, että tuuli mennen tullen on myötäinen! Niin, tämä maailmahan onkin vain koettelemusten tie ja ihminen syntyy tänne kärsimään ja suremaan.

Mutta tänä iltana oli nähtävästi tapahtunut paha erehdys: meille oli epähuomiossa annettu myötätuuli. Riensimme käyttämään sitä hyväksemme, nostimme purjeen ripeästi, ennenkuin erehdys huomattaisiin yläilmoissa. Sitten heittäysimme mukaviin, siroihin asentoihin, purje pullistui, köydet jännittyivät, masto notkui ja veneemme lensi eteenpäin.

Minä pidin perää.

Ei liene olemassa hurmaavampaa tunnetta kuin kiitää eteenpäin hyvässä purjealuksessa. Se on niin lähellä lentämistä kuin suinkin voi olla — jollemme ota lukuun unia. Tuulen siivillä rientää siro pursi eteenpäin, vanavesi solisee ja kuohuu perässä. Et ole enää hidas, kömpelö, maalla maleksiva kaksijalkainen: sinä olet osa suuresta Luonnosta! Sydämesi sykkii Luonnon sydämellä. Sielusi sulautuu luontoon, kuulet sen valtavan riemulaulun ympärilläsi. Olet vapautunut jokapäiväisen elämän puuhista ja arkihuolista, ne ovat kaukana, kaukana, ne ovat sinusta vähäpätöisiä tällä hetkellä. Luonnon käsi hyväilee sisarellisesti otsaasi, unhoitat surut ja kärsimykset, olet vapaa, onnellinen ihminen!

Olimme aivan yksin joella. Vain kaukana edessämme häämöitti yksinäinen vene; tuokion kuluttua näimme, että se oli kalastajavene, joka oli ankkuroitu keskelle väylää; siinä istui kolme kalastajaa. — Me kuljimme kauniiden metsäisten rantojen ohi; ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Minä pidin perää.

Tultuamme lähemmäksi näimme, että veneessä istui kalastamassa kolme kunnianarvoista, harmaahapsista vanhusta. Heillä oli veneessä kolme pientä pallia, joilla istuivat, ja he kokivat uutterasti pyyntikojeitaan. Mailleen menevä aurinko kultasi läntisen taivaan, salaperäisen hehkuvina kuvastuivat taivaan värit vedenpintaan ja taustana oleva metsä sai omituisesti loistavan värityksen. Tällä hetkellä oli elämä todellista nautintoa, kaikki näytti valoisalta, toivorikkaalta. Purjeemme kuvastui räikein piirtein purppuroitua taivasta vastaan, aallot löivät leikkiään veneen kupeisiin ja takanamme levitti jo yö tummaa vaippaansa seudun ylitse.

Meistä tuntui kuin olisimme olleet vanhojen tarujen urheita ritareita; me purjehdimme oudon valtameren poikki tuntemattomiin kohtaloihin tuonne kauvas auringonlaskun maahan.

Me purjehdimme keskellä väylää. Minä en lainkaan muistanut kalastajien venettä olevankaan. — — — Emme ensin tienneet mitä oli tapahtunut, sillä purjeen puomi löi yli ja esti meitä näkemästä, mutta puheesta päättäen, joka sattui korviimme, teimme johtopäätöksen, että olimme tulleet inhimillisten olentojen läheisyyteen, olentojen, jotka olivat harmissaan ja kovasti kiukkuisia.

Harris laski purjeen alas, ja silloin näimme mitä oli tapahtunut. Olimme täyttä vauhtia puskeneet purtemme vanhojen herrojen veneeseen seurauksella, että kukin heistä pallineen ja onkineen keikahti selälleen veneen pohjalle ja heillä näytti olevan täysi työ selvitellessään itseään toisistaan, siimoistaan, koukuistaan ja poimia kaloja vaatteistaan. Toimessa ollessaan he koko ajan kirosivat ja sadattelivat meitä — ei tavallisilla, jokapäiväisillä kirouksilla, vaan pitkillä, huolekkaasti valituilla, pontevilla sadatuksilla, jotka koskivat sekä maallista että tulevaista elämäämme ja käsittivät meidät itsemme, sukulaisemme ja tuttavamme — ne olivat sanalla sanoen oivallisia, tehokkaita ja valittuja kirouksia.

Harris sanoi heille, että heidän tulisi olla kiitollisia pienestä vaihtelusta istuttuaan koko pitkän päivän siinä kalastamassa, ja hän lisäsi olevansa pahoillaan ja kauhistunut kuullessaan vanhojen miesten käyttävän niin syntisiä puheita: heidän toki tulisi karttaa antamasta nuorisolle huonoa esimerkkiä.

Mutta hänen puheestaan ei lainkaan ollut apua.

George sanoi tahtovansa tästä lähin pitää perää. Hän sanoi, etteivät semmoiset aivot kuin minulla oli kelvanneet peräsimen hoitoon; — oli parasta uskoa veneen ohjaus parempiin käsiin, käytännölliselle, älykkäälle ihmiselle, ennenkuin hukuimme joka sorkka. Ja hän istahti peräsimen ääreen ja ohjasi veneen Marlowiin.

Marlowissa me jätimme veneen sillan luokse ja menimme yöksi "Kruunuun."