Kolme miestä veneessä

YHDESTOISTA LUKU.

Miten George kerran heräsi varhain aamusella. — George, Harris ja Montmorency eivät rakasta kylmää vettä. — J. osottautuu sankarimaiseksi ja päättäväiseksi ihmiseksi. — George ja hänen paitansa: sangen opettavainen juttu. — Harris kokkina. — Historiallinen katsahdus, semminkin aijottu kouluja ja opiskelevia varten.

Minä heräsin kello kuusi seuraavana aamuna ja näin, että George myös jo oli hereillä. Me kääntelimme kyljelle ja toiselle nukahtaaksemme uudelleen, mutta unta ei vaan enää tullut. Jos meillä olisi ollut joku tärkeä tehtävä, jonka vuoksi meidän ehdottomasti olisi täytynyt aikaiseen nousta vuoteelta, niin olen varma siitä että kumpikin olisimme heti kelloa katsottuamme vaipuneet jälleen uneen ja vetäneet hirsiä kymmeneen saakka. Mutta silloin kun ei ole välttämätöntä nousta aikaiseen, kun hyvällä omallatunnolla vielä saisi nukkua pari tuntia, kas silloin juuri herää peräti aikaiseen eikä enää millään ehdoilla saa nukutuksi. Niin, tunsimme nytkin — kun oli suorastaan järjetöntä nousta näin varhain — että kuolisimme, jos viisi minuuttia kauvemmin venyisimme vuoteella. George kertoi, että hänen kerran oli käynyt hyvin hassusti aikaiseen heräämisen vuoksi. Se oli noin l 1/2 vuotta sitten, kun hän asui erään mrs. Gippingsin luona. Hänen kellonsa oli erään iltana joutunut epäkuntoon ja pysähtynyt neljännestä yli 8. Hän ei siitä tiennyt mitään ja meni rauhallisesti levolle ripustettuaan kellon tavalliseen naulaan vuoteen vieressä.

Vihdoin hän saapui Holborniin. Siellä ei näkynyt kissaakaan! Ei mitään liikettä kaduilla! Eräässä kulmassa seisoi kolme henkeä, yksi niistä oli poliisikonstaapeli; yhdet torikärryt, joissa oli vihanneksia — siinä kaikki. George katsoi kelloaan, se oli viittä vailla yhdeksän! Hän pysähtyi ällistyneenä ja koetteli valtimoaan. Se löi aivan säännöllisesti. Sitten hän kello kädessä meni poliisimiehen luo ja kysyi tältä paljonko kello mahtoi olla.

Vielä toinenkin sangen hupainen seikka tapahtui pukeutuessamme. Minua paleli kamalasti veneeseen noustessani, ja kiireissäni koettaessani saada paitaa ylleni, putosikin se jokeen. Se saattoi minut täyteen raivoon, olletikin kun George purskahti nauruun. En nähnyt asiassa mitään naurettavaa ja sanoinkin sen Georgelle, mistä hän nauroi sitä enemmän. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni ja minä sanoin hänelle suoraan mikä vihoviimeinen, tylsämielinen pässinpää hän oli, mutta siitä hän hirnui yhä äänekkäämmin. Ja juuri kun olin saanut ongituksi paitani vedestä, minä huomasin, ettei se ollutkaan minun paitani, vaan Georgen, jonka epähuomiossa olin ottanut! Nyt selvisi minullekin asian naurettava puoli ja minä purskahdin nauruun. Ja kuta enemmän silmäilin vuorotellen Georgen likomärkää paitaa ja Georgea itseään, joka lakkaamatta nauraa hirnahteli, sitä enemmän asia minua huvitti, ja nauroin niin makeasti, että paita vihdoin uudelleen putosi veteen.

Tulos ei tosin täydellisesti vastannut odotuksia, joita Harrisin kehumiset olivat meissä herättäneet. Sitä oli kovin vähän — ainakin kaikkeen touhuun nähden, mitä sen valmistus oli aiheuttanut. Kuusi munaa oli mennyt pannuun, ja niiden tuloksena oli teelusikallinen palanutta, epämiellyttävän näköistä seosta.

Suumme tietenkin tulivat veteen moisista jutuista, ja me ryhdyimme innokkaasti häntä avustamaan paistinpannun lämmityksessä ja muissa valmistuspuuhissa.

Sitten raoitimme telttavaatetta ja kaikki neljä kurkistimme ulos aamuauringon valaisemalle joelle. Olimme kotona päättäneet nousta aikaiseen aamulla, raoittaa telttaa ja suora päätä vuoteelta syöksyä jokeen ottamaan pitkän virkistävän aamukylvyn. Niin, nyt oli aamu, mutta päätöksen toteuttaminen näytti varsin vähän houkuttelevalta. Vesi näytti kovin tummalta ja kylmältä ja aamutuuli puhalsi vinhasti saaden meidät värisemään vilusta.

Se näytti olevan peräti oikullista työtä, mikäli George ja minä voimme päättää. Joka kerta kun hän läheni pannua, hän säännöllisesti poltti sormensa, ja sitten hän hyppi ja tanssi pannun ympärillä nuollen ja puhaltaen sormeaan. Me Georgen kanssa aloimme luulla, että tämä tanssi ja hyppely olivat keittohommaan kuuluva salaperäinen, mutta tuiki välttämätön toimitus.

Oli keskellä talvea, päivät olivat hyvin lyhyitä ja sitäpaitse oli viikon päivät ollut tiheä sumu, niin että aamusin tavallisesti oli vielä hyvin pimeä, kun George meni työhönsä. Niin oli tänäkin aamuna, kun George heräsi ja katsoi kelloaan. Se oli 8 1/4.

Oli hirveän kolea ja sumuinen ilma, ja kaikki poliisit, jotka hän kohtasi, tarkastelivat häntä peittelemättömällä epäluulolla. He käänsivät lyhtyjensä valon suoraan hänen kasvoihinsa ja seurasivat hänen kintereillään pitkät matkat, kunnes hänestä alkoi tuntua, että hän todella oli tehnyt jotakin pahaa ja hän alkoi pujahdella sivukaduille ja piileskellä pimeissä porttikäytävissä, heti kun kuuli poliisimiesten säännölliset, kaikuvat askeleet lähenevän.

Mutta hän ei saanut unta: ei koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseään niin virkuksi. Senvuoksi hän sytytti lampun ja ryhtyi pelaamaan shakkia itsensä kanssa. Mutta se tuntui kovin pitkäveteiseltä, jonka vuoksi hän jätti pelin kesken ja koetti lukea. Mutta lukeminenkaan ei maistanut, hän ei voinut kiinnittää ajatuksiaan luettavaan. Vihdoin hän otti päällystakkinsa ja meni uudelleen kadulle kävelemään.

Mutta en voinut heitä houkutella.

Moinen salaperäinen käytös tietenkin herätti järjestyksen valvojien epäluulot ylimmilleen ja he alkoivat väijyä Georgea, yllättivät hänet ja tutkivat mitä hän täällä teki. Ja kun hän vastasi: "ei mitään", hän oli muka kävelemässä vain omaksi huvikseen (kello oli silloin neljä aamulla), pudistivat poliisimiehet epäilevästi päätään ja pari heistä seurasi häntä kotiin saakka nähdäkseen asuiko hän todella siellä missä oli sanonut. He näkivät hänen avaavan oven omalla avaimellaan, ja sitten he asettuivat vartioimaan taloa kävellen edestakaisin oven edustalla.

Minä koetin saada häntä oivaltamaan asian humoristista puolta, mutta turhaan. George on välistä hyvin hidas käsittämään hienompaa huumoria.

Me olimme pukeutuneet Georgen kertoessa minulle tätä tosi tapausta. Sitten ryhdyin minä herättämään Harrista airon avulla. Kolmannella yrityksellä se onnistui: hän kääntihe toiselle kyljelle ja mutisi olevansa jalkeilla minuutin kuluttua ja pyysi saada jalkineensa kiilloitetuksi. Me annoimme hänen — veneha'an avulla — tuntea missä hän oli, ja vihdoin hän veltosti nousi istumaan lähettäen samalla Montmorencyn, joka oli asettunut nukkumaan hänen rintansa päälle, vierimään veneen tuhtojen alle.

Lieneekö tärähdys vuoteelle heittäessä tahi joku muu asia saanut sen aikaan, sitä ei George tiedä sanoa, mutta varmaa vaan on, että kello oli ruvennut käymään ja oli nyt 20 vailla 9.

Ja George palasi kotiin pitkin autioita katuja.

Ilma oli purevan kylmä. Tuuli leikkeli veitsen tavoin ihoani. Noiduin koko hommaa ja päätin kääntyä takaisin ja pukeutua. Otin askeleen taaksepäin, kun samassa tuo vietävä oksa murtui ja minä syöksyin suinpäin jokeen. Olin jo keskellä virranuomaa ja nielaissut muutaman litran Thamesin vettä, ennenkuin pääsin selville siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän oli peräti hermostunut ja hän kuvitteli miltä tuntuisi seista oikeuden edessä koettaen turhaan selittää asiata ja vakuuttaa viattomuuttaan: kukaan ei häntä uskoisi. Hän oli jo kuulevinaan tuomiota julistettavan: 20 vuotta pakkotyötä! Hänen äitinsä kuolisi surusta ja häpeästä! Siksi hän jätti murkinan valmistuspuuhat sikseen ja heittäysi täysin puettuna lepotuoliin, kunnes mrs. G. 1/2 8 ajoissa ilmestyi ruokasaliin.

Hän kulki melkein juoksujalkaa neljännes penikulman, ennenkuin alkoi huomata miten merkillisen autiot ja äänettömät kadut vielä olivat. Hän ei ollut kohdannut ainoatakaan ihmistä, ei yksikään myymälä ollut vielä avoinna. Olihan kyllä tavattoman pimeä ja sumuinen aamu, mutta siltä ei ollut syytä, arveli George, lakkauttaa kaikkea kauppaa ja liikettä. Hänen täytyi mennä toimeensa: mitä oikeutta oli siis toisilla sulkea myymälöitään ja konttorejaan sumun ja pimeyden vuoksi!!

Harrisin näytti olevan vaikea saada munia särjetyiksi — eli oikeammin: särjetyiksi hän ne kyllä sai, mutta ne eivät tahtoneet mennä pannuun, kun ne oli särjetty, vaan pyrkivät valumaan kaikkiin muihin paikkoihin. Vihdoin onnistui hänen saada pannuun puoli tusinaa ja hän ryhtyi peräti juhlallisen näköisenä niitä paistamaan.

Harris sanoi, että se oli paistinpannun syy, ja arveli, että se olisi onnistunut paremmin, jos meillä olisi ollut kalakattila ja kaasu-uuni. Me päätimme, ettemme enää valmistaisi tätä ruokalajia, ennenkuin meillä olisi mainitut talousesineet käytettävinämme.

Harris ehdotti, että söisimme munaomelettia aamiaiseksi. Hän sanoi osaavansa valmistaa sitä. Hänen puheestaan päättäen oli hän koko mestari omeletin valmistuksessa. Hän, muka, oli usein niitä valmistanut huvimatkoilla ja purjehdusretkillä. Se oli hänen erikoisalansa. Ihmiset, jotka kerrankin olivat nauttineet hänen valmistamistaan omeleteista, olivat — kertoi Harris itse — niin hurmaantuneet niihin, etteivät enää tahtoneet katsoakaan muunlaista ravintoa ja kuolivat nälkään, jolleivät saaneet himoruokaansa.

George sanoi, ettei sen koommin koskaan ole noussut liian aikaiseen: se oli hänelle terveellinen opetus.

George päätti nyt tehdä tulen takkaan ja ajan kuluksi valmistaa itselleen hieman murkinaa; mutta merkillistä oli, ettei hän voinut pidellä tahi koskettaa mitään hiilistä aina teelusikkaan saakka pudottamatta sitä lattiaan, ja hän piti semmoista hiidenmoista kolinaa että hän joka hetki pelkäsi mrs. G:n heräävän ja luullen varkaita olevan talossa rientävän akkunaan huutamaan "Poliisia!", jolloin nuo kaksi salapoliisia syöksisi taloon, panisi hänet käsirautoihin ja veisi hänet poliisiasemalle!

George pisti sen taskuunsa ja läksi huoneesta. Ruokasalissa oli kaikki pimeätä ja äänetöntä; ei ollut tulta takassa eikä aamiaista pöydällä. George jupisi, että oli häpeämätöntä mrs. G:ltä olla niin leväperäinen ja päätti puhua suunsa puhtaaksi tullessaan kotiin aamupäivällä. Nyt ei siihen ollut aikaa. Hän otti päällystakkinsa, hattunsa ja sateenvarjonsa ja meni alas portaita. Ulko-ovi oli vielä lukittu — koko talossa ei kuulunut hiiskahdustakaan. George noitui mrs. G:tä, nimitti häntä laiskaksi vanhaksi noidaksi, joka ei viitsinyt aikanaan nousta vuoteelta. Sitten hän avasi oven ja meni ulos kadulle.

George kuunteli ja samassa jossakin läheisyydessä kello alkoi lyödä.

George ilmotti osotteensa.

Ensin hän aikoi mennä uudelleen levolle, mutta ajatellessaan, että hänen täytyisi jälleen pukeutua ja peseytyä, hän päätti istua loppuyön nojatuolissa ja koettaa nukkua siinä.

En voinut kotvaan vastata hänelle, nauroin niin kiihkeästi, mutta lopultakin minun onnistui sopertaa:

En koskaan elämässäni ole vielä nähnyt ihmiskasvojen niin nopeasti muuttuvan nauravista totisiksi.

Emme olleet koskaan syöneet munaomelettia ja me otaksuimme sen valmistukseen kuuluvan tämmöisiä temppuja, samoinkuin intiaanit ja Sandwich-saarten asukkaat tanssien ja laulaen valmistavat ateriansa. Montmorency tuli myös siihen ja pisti kuononsa paistinpannun reunalle. Se oli tietysti tulisen kuuma ja Montmorencykin alkoi ulvoa ja tanssia. Niin, se oli huvittavin ja jännittävin näytelmä, minkä koskaan olimme nähneet. George ja minä olimme oikein pahoillamme, kun se oli lopussa.

Ei minuakaan asia sanottavasti innostuttanut, mutta en tahtonut seurata toisten pelkurimaista esimerkkiä. Valitsin senvuoksi kultaisen keskitien: päätin pestä ruumiini kylmällä vedellä; minä otin uimalakanan ja kapusin rannalla kasvavan puun ulkonevalle oksalle, joka oli melkein vedenrajassa.

Ei kukaan näyttänyt pitävän kiirettä. George alkoi verkalleen vetää sukkia jalkaansa. Montmorency ilmasi ajatuksensa surkealla ulvonnalla, ikäänkuin kauhistuttaisi häntä asian kuvitteleminenkin; Harris taas sanoi, että oli ylen vaivaloista päästä vedestä ylös veneeseen jälleen ja alkoi rauhallisesti pukeutua.

"Yhdeksän, tietenkin", vastasi George näyttäen kelloaan.

"Vai niin, todellakin, vai siellä?" vastas konstaapeli, "no, seuratkaa neuvoani ja menkää siivosti kotiin ja viekää kellonne myöskin. Tämä ei ole mitään sukkelata pilaa, jos tahdotte tietää ajatukseni."

"Onko kaikki tolallaan?" huusi George minulle.

"No niin, kuka hyppää ensiksi veteen?" kysäsi Harris vihdoin.

"No niin, ja mitä sen Teidän mielestänne olisi tullut lyödä?" kysäsi poliisimies.

"Mutta — sehän löi vaan kolme!" huudahti George loukkaantuneella äänellä, kun kello oli lyönyt.

"Mitäkö kello on?" toisti tämä epäluuloisesti tähystäen Georgea kiireestä kantapäähän; "tuota noin, jos tahdotte kuunnella, niin kuulette sen heti lyövän."

"Mitä!" tiuskasi George hypähtäen seisoalle. "Senkin vietävä porokynsi! Vanha aasi! Etkö voi olla huolellisempi pukeutuessasi? Kaikki virtahepot ne pyrkivätkin mukaan veneretkelle! Et sinä kykene olemaan mukana veneessä, sen sanon. Anna venehaka tänne!"

"Missä Te asutte?" virkkoi nyt järjestyksen valvoja ankarasti.

"Kautta Jupiterin! vanha J. hyppäsi jokeen", kuulin Harrisin tokasevan, kun jälleen tulin vedenpintaan. "En todella luullut hänellä olevan siihen rohkeutta."

"Kaikki hyvät henget varjelkoon!" tokasi George; "ja minunhan on kello 9 oltava Cityssä. Miksi minua ei ole herätetty? Se on hävytöntä!" Ja hän nakkasi kellon vuoteelle, hypähti lattialle, otti kylmän kylvyn, peseytyi, pukeutui ja ajeli partansa — kylmällä vedellä — sillä ei ollut aikaa odottaa veden lämmittämistä. Sitten hän katsoi kelloa.

"Kaikki hyvin", minä läähätin. "Mutta te olette nahjuksia, kun ette uskaltaneet tulla veteen. En koko maailman aarteista olisi tahtonut luopua tästä nautinnosta. Ettekö tahdo koettaa? Siihen vaaditaan vain hiukkanen päättäväisyyttä."

"Etkö aijo onkia paitaasi vedestä?" kysäsi George hirnahduksiensa väliajalla.

"Eihän se olekaan minun paitani — se on sinun!"

Aurinko oli noussut korkealle, kun lopetimme aamiaisen, ja tuuli oli hiljennyt. Oli niin ihana aamu, kuin suinkin voi toivoa. Näköpiirissä ei ollut juuri mitään, mikä muistutti meitä 19:ta vuosisadasta, ja kun katselimme auringon valaisemaa jokea, voimme helposti kuvitella, että olimme siirtyneet vuosisatoja takaperin ajassa tuohon ikimuistettavaan kesäkuun aamuun v. 1215 ja että me olemme englantilaisia talonpoikia kotikutoisissa puvuissa ja tikari vyöllä, jotka saamme olla tämän peräti tärkeän historiallisen tapauksen todistajina.

Kesä-aamu on kaunis, tyyni ja lämmin. Mutta ilmassa väräjää kuitenkin levottoman kiihkon enteitä. Juhani-kuningas on nukkunut yönsä Duncroft-Hallissa, ja koko pieni Stainesin kaupunki on edellisinä päivinä kajahdellut aseellisten miesten ja sotaratsujen raskaista askeleista. Siellä vilisee teräkseen puettuja ritareja, keihäillä, tapparoilla ja jousilla varustettuja sotilaita ja julman näköisiä muukalaisia palkkasotureita.

Loistavapukuisia ritareita ja ylhäisiä herroja seurueineen ratsastaa pitkin päivää kaupunkiin. Mutta illan tullen sulkevat kaupungin porvarit visusti porttinsa, sillä räyhääviä sotamiesparvia kuljeskelee pitkin katuja ja näinä rauhattomina aikoina ei käsi koskaan ole etäällä miekankahvasta; miekka on näet tavallinen tuomari riita-asioissa, joka sekä julistaa tuomion että panee sen täytäntöön. Sotamies on tottunut ottamaan mitä hyväksi näkee ja maksaa siten, että säästää omistajan hengen, jos sattuu olemaan hyvällä tuulella!

Suurella torilla ovat ylhäisten herrojen seuralaiset yöleirissä suurten nuotioiden ääressä, siellä aterioidaan, juodaan, lauletaan ja pelataan, ja pikari kiertää miehestä mieheen myöhään yöhön. Kirkkaat haarniskat ja aseet välkkyvät nuotioiden valossa. Olut-tuvat ovat täynnä tuikeita sotilaita ja räyhääviä maalaisia.

Vartijat käyskentelevät pimeillä kaduilla. Nuotiot alkavat sammua ja kaukana koillisella taivaalla sarastaa aamunkoite. Taivas alkaa ruskoittua; aamu on käsissä, tämän suuren päivän aamu, jonka merkityksen vasta seuraavat sukupolvet voivat täydelleen käsittää.

Noilla molemmilla pienillä saarilla, jotka ovat joen keskellä, vallitsee vilkas liike ja hyörinä; siellä on joukko työmiehiä uutterassa työssä. Sinne on kyhätty suuri paviljonki, ja salvumiehet naulaavat jo paikalleen viimeisiä kattolautoja, samalla kun Lontoosta tulleet verhoilijat sisustavat rakennusta monivärisillä loistavilla kankailla, silkkiverhoilla ja kullalla ja hopealla kirjailluilla peitteillä.

Ja nyt, katso! alas rantaan saapuu kaupungista ja sen ulkopuolella olevista yöleireistä loistava seurue toisensa jälkeen. Pukujen upeat värit loistavat kirkkaassa auringonvalossa, aseet kimaltelevat. Soturit nojautuvat aseisiinsa ja odottavat, ja airueita nopeilla hevosilla kiitää ryhmästä toiselle.

Hetki hetkeltä saapuu yhä uusia joukkoja rantaan. Kypärit ja haarniskat kiiltävät auringossa, aseet kilahtelevat ja moni ylhäinen herra saattueineen saapuu tänne torvien toitottaessa ja lippujen liehuessa. Vasallit ja asemiehet kokoontuvat lääniherrojensa ympärille — tämä on vilkas, kaunis, värikäs näky, jota kyllä kannattaa katsella.

Läheiset rinteet ja joen molemmat rannat ovatkin tulvillaan uteliaita katsojia, kaupunkilaisia, ällisteleviä maalaisia lähitienoilta ja paljon muuta väkeä. Kullakin on oma käsityksensä odotetusta tapahtumasta: toiset puhuvat innostuksella päivän merkityksestä, mutta harmaapäiset, kokeneet vanhukset ravistavat epäilevästi päätään: he ovat usein ennenkin kuulleet moisia kauniita lupauksia annettavan, joita ei kuitenkaan ole pidetty.

On jo myöhäinen aamupäivä; me ja kaikki kansa olemme kärsivällisesti odottaneet. Tuntikausia ovat lakeijat seisoneet linnan venelaiturilla vartioimassa upeaa, matoilla ja kultakoristeilla sisustettua venettä, jossa Juhani-kuningas aikoo kulkea saarelle — allekirjoittamaan kansansa vapaudenkirjaa!

Toki vihdoinkin! Tuolla ratsastaa kuningas rantaan hovimiestensä ja valtakunnan ylimysten seurassa. Majesteetin kasvot ovat kalpeat, katse arka, häilyvä. Hän lienee nukkunut huonosti, eikä ihmekään — sokeudessaan ja kevytmielisyydessään on hän joutunut semmoiseen asemaan, että hänen pakosta täytyy suoda vapaus alamaisilleen. Hän koettaa kuitenkin salata tunteitaan: suopealla hymyllä ja armollisin sanoin tervehtii hän ylhäisiä herroja, jotka ovat saattaneet hänet moiseen nöyrytykseen. Mutta koko ajan hän vilkuilee ympärilleen nähdäkseen miten lukuisilla joukoilla hänen korskat alamaisensa ovat saapuneet, ja miten paljon hänen omia muukalaisia soturejaan on saapuvilla.

Onkohan todella jo liian myöhäistä? Odottamaton hyökkäys vain hänen vieressään seisovien ylimysten kimppuun — he eivät moista yllätystä osaa odottaakaan — reipas käsky hänen ranskalaisille sotureilleen ja nuo uppiniskaiset, kapinoivat ylimykset saisivat katkerasti katua päivää, jolloin olivat nousseet vastustamaan hallitsijaansa, Herran voideltua. Voimakas luonne saisi kyllä pelin vieläkin kallistumaan voittoon. Voi, olisipa Richard-vainaja ollut tässä hänen asemassaan! Vapauden malja olisi silloin jälleen tempaistu Englannin huulilta, ja vapauden päivänkoitto siirtyisi vuosisadan tulevaisuuteen.

Mutta Juhani-kuninkaan sydän masentuu nähdessään niin paljon tuikeita, päättäviä kasvoja, hän antaa soturiensa vetäytyä taustalle ja astuu upeasti koristeltuun purteen, minne ylimykset — oikea käsi miekan kahvalla — seuraavat häntä ja vene lähtee liikkeelle.

Verkalleen kulkee vene tuon lyhyen matkan joen poikki saareen, jota vielä tänäpänä nimitetään Magna Charta-saareksi. Kuningas astuu maihin, ja me odotamme jännityksellä, kunnes lukemattomista suista lähtevä riemuhuuto tärisyttää ilmaa: Englannin vapauden temppeliin on, kuten kaikki tiedämme, laskettu sen tukevin peruskivi.