Kolme miestä veneessä

KYMMENES LUKU.

Ensi yömme. — Teltin alla. — Apua hädässä. — Teekattiloiden pahoja tapoja; miten niistä saa voiton. — Ilta-ateria. — Halutaan ostaa! Hauskasti sisustettu ja ojitettu saari, kernaimmin Tyynessä valtameressä. — Miten Georgen isälle sattui hupainen seikkailu. — Levoton yö.

Harris ja minä aloimme luulla, että Bell Weirin sulku oli kadonnut samaten kuin äskenmainittu. George oli hinannut meidät Staines'in luo, missä me astuimme hänen sijaansa, ja meistä tuntui vene, jota hinasimme, painavan 500 kippuntaa ja matka tuntui 40 penikulman pituiselta. Kello 1/2 8 saavuimme vihdoin sululle. Astuimme nyt veneeseen ja soudimme pitkin rantaa löytääksemme soveliaan yösijan.

Viittä minuuttia myöhemmin Georgekin sanoi: "Oh!" ja nakkasi lautasensa rannalle; kolmen minuutin kuluttua Montmorency — ensi kertaa retkemme alettua — näytti tyytyväiseltä: hän näet paneutui levolle ja ojensi koipensa. Vihdoin minäkin sanoin: "Oh!" ja heittäysin nojaamaan veneen laitaan. Löin tosin pääni rautakaareen, mutta en siitä pahastunut. En edes noitunut.

Tämä onkin ainoa menettely, jonka avulla kattilan saa kiehumaan veneretkellä ollessa. Jos se näkee sinun odottavan kiehumista ja olevan kärsimätön, ei se edes rupee sihisemään. Sinun täytyy poistua sen luota ja ruveta aterialle, ikäänkuin et lainkaan pitäisi teestä lukua. Et saa edes kääntyä sitä katsomaan. Silloin saat pian kuulla kattilan kiehua porisevan, ikäänkuin sen hartain halu olisi saada sisustansa täyteen teetä.

Turvauduimme tähän viattomaan sotajuoneen, ja seuraus oli, että kun illallinen oli katettu, oli teekin valmiina pöydällä. Sitten sytytimme lyhdyn ja istuimme aterioimaan.

Tuoreen vehnäleivän jälkeen se sanoo: "Ole tylsä ja sieluton kuin nauta laitumella." Ja tarpeeksi suuri määrä paloviinaa saa sen komentamaan: "Tule, narri, mylvi ja rähise, jotta lähimmäisesi saavat sinulle nauraa; — puhu järjettömyyksiä, jotta kukin näkisi, miten avuton, kurja hylkiö ihminen on, jonka äly ja tahto ovat hukutetut kuten kissanpojat puoleen kortteliin väkiviinaa."

Teltin pystyttäminen kävi kuitenkin hankalammaksi kuin kukaan meistä osasi aavistaa. Ohjeet näyttävät niin yksinkertaisilta. Otetaan viisi rautakaarta — ne ovat suunnattomien krokettiporttien näköisiä, sovitetaan ne veneen laitoihin, sitten jännitetään telttakangas niiden päälle ja sidotaan kiinni. Koko työhön kuluisi kenties 10 minuuttia — luulimme me.

Tehoisa keino on myös, jos on kova kiire, äänekkäästi virkkaa, ettei pidä teestä lukua tällä kertaa, ettei tahdo juoda teetä. On parasta, että menet niin lähelle kattilaa, että se kuulee sanasi; sitten tokaset: "Minä en huoli teestä; entäs sinä, George?" mihin George vastaa: "ei, minäkään en pidä teestä, me juomme sen sijaan limonaatia — tee ei ole terveellistä." Samassa kattila kiehahtaa yli ja sammuttaa keittiön tulen.

Sytytimme piippumme ja istuimme puhelemaan yön tyynessä helmassa.

Syntyi lyhyt ottelu, jota seurasi kaksi raskasta romahdusta lattiaan, ja sitten kuului jotenkin nolo ääni kysyvän:

Siitä me johduimme puhumaan kosteudesta yleensä ja se johti Georgen mieleen hullunkurisen seikkailun, joka hänen isällään kerran oli ollut. Hän, Georgen isä, oli näet kerran nuorena erään ystävän kanssa matkalla Walesissa, ja muutamakseen he iltasella saapuivat pieneen ravintolaan, missä istui joukko herrasmiehiä, joiden seurassa he sitten istuivat koko pitkän illan.

Seurasi hetken äänettömyys — ei kumpikaan aavistanut erehdystä; sitten sanoi Georgen isä:

Se virkkoi:

Ruuansulatuselintemme vaikutus henkisiin kykyihimme on varsin merkillinen ilmiö. Emme voi työskennellä, emme ajatella, jollei vatsamme sitä salli. Se määrää henkiset taipumuksemme, intohimomme. Käristetyn sianlihan ja munan jälkeen se sanoo: "Tee työtä!" Pihvipaistin ja portterin jälkeen se sanoo: "Nuku!" Kupillinen hyvää teetä saa sen sanomaan aivoille: "Nouse työhön ja näytä mihin kykenet! Ole kaunopuhelias, viisas ja nerokas; levitä sielusi siivet ja anna jumalallisten ajatustesi kohota yli maan tomun, kautta tähtisikermäin aina ijäisyyden porteille."

Otimme kaaret esille ja ryhdyimme niitä sovittamaan paikalleen. Luulisi, ettei mokoma tehtävä ole lainkaan vaarallista, mutta nyt jälestäpäin asiata muistellessani täytyy minun ihmetellä, että kukaan meistä vielä on hengissä tätä kertomassa. Ensikseen eivät kaaret tahtoneet sopia reikiinsä ja meidän täytyi hyppiä ja potkia ja takoa niitä airontyvellä; kun ne vihdoin olivat paikallaan, huomattiin, että ne olivat vaihtuneet, tulleet väärille paikoille; ne oli siis kiskottava irti ja koko työ alotettava alusta pitäen.

Olimme ensin aikoneet soutaa Magna-Charta-saarelle, joka sijaitsee kauniissa, viheriässä lahdelmassa ja on sangen viehättävä paikka. Mutta nyt emme lainkaan kaivanneet luonnon ihanuutta, kuten teimme aamusella. Olisimme yöpyneet vaikkapa hiililotjan ja kaasutehtaan välille täksi yöksi. Viehättävä näköala ei meistä ollut minkään arvoinen. Kaipasimme ainoastaan ilta-ateriaa ja vuodetta. Soudimme kuitenkin aina n.s. Picnic niemelle saakka ja pysähdyimme sievään, pieneen lahdelmaan suuren halavan alle, jonka tukeviin oksiin sidoimme veneemme.

Oli kerrassaan liikuttavaa kuulla heidän puhuvan.

Nyt sitävastoin hän virkkoi ainoastaan:

Mutta olimme pahasti erehtyneet laskuissa!

Mutta ne veitikat eivät niin hevillä irtautuneetkaan. Kun olimme ahdistaneet niitä viisi minuuttia, niin ne odottamatta ponnahtivat ylös ja olimme vähällä pudota jokeen ja hukkua. Kaaret olivat kokoontaitettavia, ja kun emme olleet varoillamme, niin niiden saranat nipistivät ihomme mustelmille, sitäpaitse, kun koetimme taivuttaa toista päätä tekemään velvollisuutensa, hiipi vapaana oleva pää taaksemme ja lyödä muksautti meitä kalloon.

Miten jaloksi ihminen kylläisenä tuntee itsensä — tällöin on tyytyväinen sekä itseensä että koko maailmaan. Kokeneet, viisaat ihmiset ovat minulle sanoneet, että hyvä, puhdas omatunto tekee ihmisen täysin onnelliseksi; mutta täysi vatsa tekee aivan saman vaikutuksen ja on sitäpaitse paljoa helpommin saavutettavissa. — Niin, kelpo aterian jälkeen tuntee itsensä niin jalomieliseksi, sovinnolliseksi — sielu ja sydän lämpiävät, jalostuvat.

Miten hän menetteli, en tiedä sanoa, mutta muutamien salakähmäisten temppujen jälkeen oli hänen suunnattomilla ponnistuksilla onnistunut kokonaan kietoutua vaatteeseen. Hän oli niin kiedottu ja kapaloitu, että hän tuskin voi liikuttaa sormeakaan. Hän tietenkin taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta — mikä onkin jokaisen englantilaisen velvollisuus — ja täten hänen onnistui kaataa George kumoon. Tämä rupesi nyt vuorostaan riuhtomaan ja potkimaan, ja takertui hänkin satimeen.

Minä en lainkaan tiennyt mitä oli tekeillä. Minua oli käsketty odottamaan paikallani, kunnes verho tulisi luokseni, ja siinä seisoimme Montmorency ja minä, uskollisina kuin kulta ja odotimme. Näimme kyllä miten verhoa hurjasti raastettiin sinne ja tänne, mutta otaksuimme, että se kuului asiaan, joten pysyimme toimettomina.

Minä en koskaan ole voinut kieltäytyä, kun apuani anotaan. Menin siis ja vapautin heidät; ja kreivin aikaan se olikin, sillä Harris oli jo mustansininen kasvoiltaan.

Meiltä kului vielä runsaasti puolitiimaa uutterassa työssä, ennenkuin teltti oli kunnossa. Sitten ryhdyimme valmistamaan illallista. Kaasimme vettä kattilaan ja asetimme sen keulaan kiehumaan; itse menimme peräpuolelle ja aloimme hommata muonavarojen keralla — emme olleet huomaavinammekaan kattilata.

Me olimmekin vankan aterian tarpeessa.

Me olemme vatsamme tahdottomia orjia. Siveys ja rehellisyys eivät merkitse mitään, ystäväni; mutta hoida taivaan nimessä vatsaasi järkevästi. Silloin ovat hyveet ja tyytyväisyys itsestään asustava sydämessäsi; ja sinusta koituu kelpo kansalainen, uskollinen puoliso, hellä isä ja jalo, hurskas ihminen.

Lopultakin saimme ne paikoilleen. Nyt oli vaate vielä jännitettävä niiden päälle. George avasi käärön ja kiinnitti toisen pään veneen keulaan. Harris seisoi keskituhdolla ottamassa vastaan verhoa Georgelta ja minä odotin perässä. Kesti kauvan, ennenkuin se tuli minun luokseni. George suoritti tehtävänsä tyydyttävästi, mutta Harris oli tottumaton ja turmeli kaikki.

Kuulimme myös tukahdutettuja huudahduksia verhon alta, ja päätimme siitä, että työ oli varsin rasittavaa, mutta me odotimme, kunnes tulisi meidän vuoromme.

Kului tuokion aikaa, mutta asia näytti sukeutuvan yhä sekavammaksi, kunnes Georgen pää vihdoin pisti esiin veneen laidalta ja avasi suunsa.

Kolmenkymmenen viiden minuutin kuluessa ei koko veneen sisustasta kuulunut muuta ääntä kuin veisten, haarukkojen ja lautasten kilinää sekä neljän hammaskarsinan uutteraa jauhamista. Mainitun ajan kuluttua Harris huokasi: "Oh!" ja vaihtoi jalkaa, jonka nojassa oli istunut.

Ja Harris sen sijaan, että purevimmalla ivalla olisi huomauttanut, että oli melkein mahdotonta olla tallaamatta Georgen jaloille, jos liikkui 10 kyynärää lähempänä paikkaa, missä George istui, ja ettei Georgen lainkaan olisi pitänyt tulla mukaan tämmöiseen pieneen alukseen suurine jalkoineen, ja neuvonut häntä ripustamaan ne veneen laidalle — sanoi nyt kohteliaasti: "Suo anteeksi, veikko; toivon ettei se tehnyt kipeätä."

Illallisen edellä olimme Harris, George ja minä riitaisia, äreitä, tyytymättömiä; aterian jälkeen me hymyilimme lempeästi toisillemme, vieläpä koirallekin. Me rakastimme toisiamme, rakastimme koko maailmaa. Harris sattui varomattomasti liikkuessaan astumaan Georgen liikavarpaalle. Jos tämä olisi tapahtunut ennen illallista, olisi George lausunut mielipiteensä ja toivomuksensa Harrisin kohtalosta täällä ja tulevassa maailmassa sanoilla, jotka olisivat saaneet ajattelevan ihmisen kauhistumaan.

He viettivät sangen hauskan illan ja oli jo aamupuoli yötä, kun he läksivät levolle (Georgen isä oli tällöin nuori, iloinen poika) ja he olivat jotakuinkin hyvällä tuulella. Heidän (Georgen isän ja tämän ystävän) tuli nukkua samassa huoneessa, jossa oli kaksi vuodetta. Heillä oli mukanaan kynttilä, mutta kun he saapuivat huoneeseen, horjahti — kynttilä ja sammui, niin että heidän oli pakko riisuutua pimeässä. Seurauksena oli, että he, sen sijaan että olisivat menneet kumpikin omalle vuoteelleen, kapusivatkin samaan sänkyyn — toinen sijoittui oikeaan suuntaan pää tyynylle, toinen sitävastoin sijoitti päänsä jalkapuoleen ja jalkansa tyynylle.

Harris huomautti, että asumattomilla saarilla, mikäli hän oli kuullut, oli se haitta, että ne olivat peräti kosteat; mutta George huomautti, että kosteuden saisi poistetuksi kunnollisella ojittamisella.

George vastasi: "Ei yhtään;" — se oli hänen oma syynsä, mutta Harris väitti, että syy oli hänen.

George sanoi toivovansa, että ijäti voisimme elää tämmöistä rauhallista, järkevää elämää — kaukana maailman pauhinasta ja kiusauksista. Minä yhdyin edelliseen puhujaan; sanoin kauvan ikävöineeni tämmöistä elämää. Ja me arvelimme että voisimme lähteä asumaan jonnekin asumattomalle, kaukaiselle saarelle, missä olisi upeita aarniometsiä.

Aijoimme heti ryhtyä aterioimaan (päätimme olla teettä, jotta pikemmin pääsisimme levolle), mutta George ryhtyi vastustamaan ja selitti, että olisi viisainta ensin pystyttää teltta, ennenkuin tuli pimeä, jotta näkisimme työskennellä. Sitten — sanoi hän — voisimme hyvällä omallatunnolla istua illallispöytään.

"Tehdäkö, joo, aijon heittää sen lurjuksen pellolle", vastasi Joe.

"Sängyssäni nukkuu vieras miesroikale", kuiskasi Georgen isä; "tunnen sen jalat tässä tyynyllä."

"Sepä merkillistä, Tom", vastasi toinen; "minun sängyssäni on, p—u vieköön, myöskin joku mies!"

"Niin teen minäkin", sanoi Georgen isä.

"Mitä aijot tehdä?" kysyi Georgen isä.

"Mikä on hätänä, Tom?" vastasi Joen ääni vuoteen jalkapuolelta.

"Kuules, Tom!"

"Katsohan eteesi, poikaseni; älä tallaa astioita."

"Joe!"

"Etkö sinä voi auttaa meitä, senkin nauta, vaan seisot siinä kuin palsamoitu muumio, vaikka näet meidän raatavan pakahtuaksemme, pölkkypää."

"Mitä sitten?"

"Miten kävi sinun?"

"Jos puhun totta, niin heitti toverini minut sängystä lattialle."

"Samaten kävi minunkin! Täällä näyttää olevan huono järjestys täällä majatalossa!" — —

"Mikä sen majatalon nimi oli?" kysyi Harris.

"Porsas ja huilu", vastasi George. "Miksi sitä kysyt?"

"Ei, sitten ei se voi olla sama paikka", jupisi Harris.

"Mitä tarkoitat?" kysyi George.

"Omituista", jatkoi Harris, "mutta aivan sama seikkailu oli minun isälläni kerran eräässä majatalossa. Olen usein kuullut hänen siitä kertovan. Ja luulin että se oli sama majatalo."

Me menimme levolle kello kymmenen tienoilla, ja minä luulin saavani nukkua makeasti, sillä olin kovin väsynyt; mutta erehdyin pahasti. Tavallisesti riisuudun ja panen pääni tyynylle, ja sitten joku koputtaa ovelle ja huutaa, että kello on lähes yhdeksän aamulla. Mutta tänä yönä näytti kaikki olevan kuin noiduttua: outo yösija, kova veneen pohja, epämukava asentoni (jalkani olivat näet tuhdon alla ja pääni lepäsi toisella), veden hiljainen loiske ja tuulen suhina puissa, kaikki tämä häiritsi lepoani.

Vihdoin nukahdin pariksi tiimaksi, mutta samalla alkoi joku veneen osa — joka arvatenkin paisui yöksi, sillä iltasella ei siinä ollut mitään näkyvissä ja aamulla se jälleen oli kadonnut — kaivautua selkärankaani. Jatkoin siitä huolimatta untani ja uneksin, että olin vahingossa nielaissut punnan kultarahan ja että jotkut tuntemattomat ihmiset parhaillaan näverillä porasivat reikää selkääni saadakseen täten rahan käsiinsä. Minun mielestäni he käyttäytyivät peräti sopimattomasti ja petomaisesti, ja minä pyysin nöyrästi, että saisin olla velassa heille tuon rahan kuukauden loppuun, jolloin varmasti lupasin maksaa. Mutta he eivät ottaneet puhettani kuuleviin korviinkaan, vaan inttivät, että olisi parempi kiskoa raha hetikohta esille, muuten muka korot kasvaisivat hirvittävän suuriksi. Minä vihdoin vimmastuin ja haukuin heidät ansion mukaan, ja silloin nuo riiviöt kiersivät näveriä niin rajusti, että heräsin tuosta sietämättömästä tuskasta, jonka kaivertaminen aiheutti.

Veneessä oli kuuma kuin saunassa ja päätäni särki. Päätin senvuoksi mennä raittiiseen yöilmaan. Otin ylleni vaatteet, jotka olivat lähinnä esillä — siinä oli sekä minun että Georgen ja Harrisin vaatteita — ja pujahdin ulos teltasta.

Yö oli hurmaavan kaunis. Kuu oli jo laskenut, vain kirkkaat tähdet paloivat juhlallisella taivaalla. Ne ikäänkuin keskustelivat sisarensa, maapallon kanssa, tässä juhlallisessa äänettömyydessä, sillaikaa kun me, tomun lapset, olimme unen helmoissa, ja ne puhuivat elämän arvoituksista niin syvillä, valtavilla äänillä, ettei ihmiskorvin sitä voinut kuulla.

Mutta samalla tuntuu yö meistä niin lohdulliselta ja virkistävältä. Sen helmassa hiipivät surumme ja huolemme häpeissään tiehensä. Päivä on ollut raskas ja surullinen. Mutta yön tullen häipyvät surumme, elämä ei enää tunnu niin toivottomalta, niin läpeensä synkältä. Sinitaivaalla vilkkuvat tähdet kuiskuttavat meille sanomia ijäisyydestä, johon verrattuna maailmamme ja sen pienoiset huolet ja puuhat ovat mitättömyyksiä. Tämmöisinä hetkinä tunnemme me, että surut ja tuskat ovat jumalan lähettämiä enkeleitä, joiden tehtävänä on koettaa kärsimysten avulla saada meitä hyviksi.

Ja vain se, joka on kärsimyksen tietä vaeltanut, tietää miten salaperäisen lohduttavasti öinen tähtitaivas vaikuttaa murtuneeseen ihmissieluun. Kärsimys jalostaa ihmistä, se saattaa hänet lähemmäksi jumalaa. Vain tyhmä ihminen napisee kohtaloaan vastaan, sen sijaan että hänen tulisi olla kiitollinen suruista ja kärsimyksistä, joita on saanut osakseen.