Kolme miestä veneessä

YHDEKSÄS LUKU.

George vihitään työhönsä. — Hinausköysien jumalattomat taipumukset. — Soutuveneen kiittämätön käytös. — Hinattavat ja hinaajat. — Uusi keksintö rakastaville pareille. — Vanhan tädin salaperäinen katoominen. — "Kiiruhda hitaasti." — Kun nuoret neitoset vetävät venettä; jännittäviä kohtauksia. — Kadonnut sulku eli kummitteleva joki. — Taivaallista musiikkia. — Pelastetut!

Saatuamme Georgen veneeseen, ahdistimme häntä työhön. Hän tietenkään ei tahtonut tehdä työtä; se on itsestään selvää. Hänellä oli, muka, kaupungissa ollut kovin rasittava työpäivä, selitti hän. Harris, joka väliin osaa olla kovaluontoinen eikä tunne sääliä, julisti nyt:

Vihdoin hän alkaa kirkua ja mellastaa veneessä, karjuu äänensä käheäksi ja noituu kuin vääpeli. Ja pikkupojat rannalla ilkkuvat hänelle ja nakkelevat kiviä veneeseen, joka neljän penikulman nopeudella kiitää eteenpäin, ilman että veneessä olija kykenee sitä pysähdyttämään.

Tämä on mielipiteeni hinausköysistä ylimalkaan. Tietenkin voi niidenkin joukossa olla kunnioitettavia poikkeuksia, sen myönnän kernaasti. Lienee hinausköysiä, jotka ovat ammattinsa kunnia ja kaunistus — tunnollisia, rehellisiä hinausköysiä, jotka eivät kuvittele olevansa naisten nypläystöitä eivätkä yritä tekeytyä "antimakassariksi" samassa silmänräpäyksessä, kun niille kääntää selkänsä. Sanoin että lienee semmoisia hinausköysiä, ainakin toivon niitä olevan. Mutta minä en vielä ole semmoista tavannut.

Tämmöisissä tapauksissa on seuraus aina sama: rannalla olija luulee, että syy on sen, joka pani köyden kokoon, ja soutua harjoittavan urheilijan tapana on aina lausua mielipiteensä.

Tyttö tointui ensiksi ällistyksestään. Hän löi kätensä yhteen ja huudahti epätoivoisella äänellä:

Toinen ei hyvällä omallatunnolla — Georgenkaan omallatunnolla — voinut kieltäytyä, mutta hän kysyi, eikö olisi parempi, että hän — George — jäisi veneeseen keittämään teetä, sillaikaa kun Harris ja minä hinasimme, sillä teen keittäminen oli sangen rasittavaa työtä, ja Harris ja minä näytimme niin väsyneiltä. Vastauksen asemasta ojensimme hänelle hinausköyden, jonka hän kiltisti ottikin ja nousi maihin veneestä.

Tietysti taas hän, joka oli sen pannut kokoon, on varma siitä, että toinen on sotkenut köyden sitä avatessaan.

Sululle tullessamme olin omin käsin pannut kokoon köytemme. En tahtonut antaa Harrisin kajota siihen, sillä hän on niin huolimaton. Olin hitaasti ja varovasti käärinyt sen kokoon ja laskenut sen veneen pohjalle. Harris otti sen sieltä tiedemiehen tarkkuudella ja laski sen Georgen käsiin. Tämä otti sen ja alkoi vakavasti kietoa sitä auki, kuten olisi riisunut vauvan kapaloita, mutta hän oli tuskin saanut auki kymmentä kyynärää, ennenkuin tuo vietävän köysi oli enemmän kehnosti punotun ovimaton kuin minkään muun esineen kaltainen!

Sitten: "Hei! Tom — Dick! Ettekö kuule!" Ja sitten ärjäsee hän: "Hei!

Sitten he työskentelevät jotakuinkin tyydyttävästi, mutta tuokion kuluttua eräs heistä tahtoo kiinnittää hameensa helmat; he pysähtyvät — ja vene ajelehtii kivelle.

Sinä syökset airoon käsiksi, saat veneen pois kiveltä ja huudat tytöille, etteivät seisahtuisi.

Puuttuva yhteistunne hinaajan ja hinattavan välillä voi myös aiheuttaa muitakin ikävyyksiä, niinkuin George ja minä kerran saimme nähdä Waltonin luona. Istuimme kauniilla varjokkaalla rantatörmällä, mistä voimme nähdä mitä joella tapahtui. Tuokion kuluttua tuli näkyviin pieni vene, jota hinasi rannalla voimakas hevonen; sen selässä istui ohjaajana pieni poika. Veneessä vetelehti laiskoina ja uneliaina viisi miestä; muuan heistä torkkui peräsimessä.

Olen itse nähnyt semmoisen tapauksen. Se oli Bonveneyn luona hyvin tuulisena aamuna. Soudimme alaspäin jokea ja erään polvekkeen luona näimme rannalla kaksi miestä. Heidän kasvoillaan oli niin nolo, surullinen ja avuton ilme, etten koskaan ole moista nähnyt ihmiskasvoilla ja heillä oli pitkä hinausköysi keskessään. Jotakin oli nähtävästi tapahtunut ja me pysähdyimme kysymään mikä oli hätänä.

No, vene purettuaan lastinsa tuli tietysti paljon keveämmäksi ja poikanen hevosen selässä heilutti huutaen piiskaansa ja ajoi täyttä ravia tiehensä. "Haaksirikkoiset" nousivat istumaan ja töllistelivät toisiaan. Vasta tuokion kuluttua heille selvisi, mitä oli tapahtunut, ja he alkoivat huutaa ja hoilata pojalle. Tämä oli kuitenkin niin innostunut ajamiseen, ettei heitä kuullut, ja me näimme miten miehet laukkasivat hevosen ja pojan perään, kunnes katosivat näkyvistä.

Minua ei heidän onnettomuutensa yhtään säälittänyt. Päinvastoin toivon että kaikki narrit, jotka täten hinauttavat venettään — niinkuin moni tekee — saisivat saman opetuksen. Heidän omasta vaarastaan puhumattakaan, ovat he vaarallisia ja tuottavat vastuksia kaikille vastaantuleville veneille. He ajavat semmoista vauhtia, ettei toinen ehdi väistyä tieltä, vaan hinausköysi tarttuu mastoon ja kaataa veneen tahi lakasee jonkun veneessä olijoista jokeen tahi ainakin hankaa kasvot verille. On paras olla lainkaan väistymättä mokomia herroja, vaan pitää heitä tarpeellisen matkan päässä veneestä maston tyvipäällä.

Löysimme velvollisuutensa unhoittaneen veneen puoli penikulmaa alempaa joelta, minne se oli pysähtynyt kahilistoon, ja veimme sen isäntiensä luo. — Muistan yhä vielä miesten nolot naamat, kun he hinausköysi kädessä kulkivat pitkin rantoja etsien venettä.

Kirotut pölhöt! Seis! sanon minä, senkin — —."

Kaikki nämä ikävyydet välttyisivät, jos vetäjät, sen sijaan että rupattelevat keskenään, pitäisivät työstään vaaria ja joskus myös silmäisivät taakseen miten veneessä on laita. Onkin parasta antaa yhden kerrallaan hinata venettä, sillä jos heitä on kaksi, ryhtyvät he heti puhelemaan lainkaan välittämättä siitä, miten veneessä olijan käy.

Jokivarrella saa usein nähdä tämmöisiä hauskoja kohtauksia. Usein tapahtuu, että "hinaajat" astelevat reippaasti eteenpäin ja vaipuvat vilkkaaseen keskusteluun, sillaikaa kun veneessä olija — sata kyynärää heidän takanaan — turhaan kiljuu ja karjuu heitä pysähtymään ja tekee airolla hurjia hätämerkkejä. Jotakin on joutunut epäkuntoon: peräsin irtautunut, airo solunut veteen tahi tuuli vienyt hatun jokeen, missä se nopeasti purjehtii virran mukana. Ensin hän sävyisästi ja kohteliaasti kehoittaa hinaajia pysähtymään.

Ja nuori neitonen ja nuori herra hinasivat näitä neljää lurjusta ja raskasta venettä aina Marlowiin saakka!

Ja he ovat niin kiukkuisia, että tahtoisivat hirttää toisensa köyteen. Kymmenen minuutin kuluttua rannalla olija alkaa mylviä ja karjua kuin mielipuoli, hän tallaa köyttä ja raastaa sitä ympäri koettaen saada sitä selville. Tietenkin se sotkeutuu entistä hullummaksi. Sitten astuu toinen veneestä maalle ja tulee avuksi, mutta he ovat toistensa tiellä ja estävät toisiaan selvitystyössä. Vihdoin saavat he köyden selväksi; kun he sitten kääntyvät rantaan, huomaavat he, että vene on ajelehtinut vesille ja lähenee putouksen reunaa.

Hän oli kerran kolmen toverin seurassa ollut veneretkellä. Vene oli täydessä lastissa ja sangen raskas soutaa. Maidenheadin kohdalla he näkivät rannalla nuoren neitosen ja herran, jotka nähtävästi olivat syventyneet innokkaaseen keskusteluun. Heillä oli välillään sauvoin, johon oli sidottu hinausköysi, jonka toinen pää laahasi joessa. Mitään venettä ei ollut köyden päässä — eikä lähitienoillakaan semmoista näkynyt. Joskus maailmassa oli siinä tietenkin ollut vene, mutta minne oli se joutunut? Mikä kamala kohtalo oli saavuttanut sen ja siinä olijat? Tämä oli täydellinen arvoitus. Mutta veneen kohtalo ei lainkaan huolettanut neitosta eikä herraa: heillä oli sauvoin ja köysi; mistään muusta he nähtävästi eivät huolehtineet.

Hinausköysi on varsin salaperäinen ja oikullinen kapine. Minä käärin sen kokoon yhtä huolellisesti kuin jos pitelisin uutta housuparia; ja kun parin minuutin kuluttua otan köyden esille, on siitä sukeutunut kauhistava, toivoton sekamelska.

He näyttivät loukkaantuneen veneen — heidän mielestään — kiittämättömästä ja kurjasta käytöksestä.

Harris kysyi saivatko he koskaan vanhan rouvan kohtalon selville.

George vastasi, ettei sitä tiennyt sanoa.

George sanoi, ettei elämässään ollut nähnyt niin kaihomielistä, ällistynyttä naamaa, kuin nuoren pariskunnan, kun se sai selville hinanneensa vierasta venettä viimeiset pari penikulmaa. Ja George luulee, että nuori mies, jollei olisi ollut hienossa naisseurassa, olisi ilmaissut tunteitaan sangen voimakkailla sanoilla.

George aikoi juuri huutaa heille ja herättää heidät haaveiluista, kun hän sai nerokkaan ajatuksen. Hän otti venehaan, onki varovasti ylös hinausköyden pään ja kiinnitti sen heidän veneensä keulaan. Sitten he nostivat airot veneeseen, menivät perään istumaan ja sytyttivät piippunsa.

Esimerkkinä siitä, miten "hajamielisiä" hinaajat voivat olla, kertoi George meille illallisen jälkeen, kun asiasta tuli puhe, seuraavan omituisen tapauksen:

Enimmin jännittävää seikkailua on kuitenkin se, kun nuoret neitoset "hinaavat" venettä. Yksitoikkoiseksi ei aika ainakaan tule veneessä olijoille. Työhön vaaditaan kolme neitosta; kaksi vetää venettä ja kolmas hyppii ympärillä, jaarittelee ja nauraa. Ensi työksi he tavallisesti sotkevat köyden. Kun se vihdoinkin on selvitetty, alkavat he juoksujalkaa kuljettaa venettä. Viiden minuutin kuluttua ovat he tietysti jo väsyneet; he istahtavat nurmelle levähtämään ja nauramaan, ja seurauksena on se, että vene ajelehtii keskelle jokea, ennenkuin veneessä olijat aavistavat mitä on tekeillä ja ehtivät saada airot esille. Tyttöset nousevat seisomaan ja ihmettelevät:

En tahdo parjata enkä vääristellä, mutta olen vakuutettu siitä, että jos otamme minkä hinausköyden tahansa ja levitämme sen suoraksi kentälle ja sitten puoleksi minuutiksi käännämme sille selkämme, on se tällä aikaa ehtinyt vetäytyä kasaan, sotkeutua, mennä solmuihin, kiertyä sykkyröiksi, niin että vaaditaan vähintäin puoli tuntia sen selvittämiseksi.

"Älkää seisko — käykää — käykää!"

"Älkää pysähtykö", karjut sinä.

"Veneemme on mennyt menojaan", he äreästi vastasivat. "Nousimme rannalle selvittämään köyttä ja sillä aikaa se p—u livahti tiehensä!"

"Toivoisin että mies vetäsi väärää ohjausnuoraa", mutisi George, kun vene kulki ohitsemme. Samassa se tapahtuikin ja vene syöksyi rantaäyrääseen pauhinalla kuten olisi yhtaikaa reväisty halki 40,000 lakanaa. Kaksi miestä, vasu ja kolme airoa tipahti heti rannalle ja puolitoista sekuntia myöhemmin teki kaksi herrasmiestä seuraa vastaiselle puolelle, purjeiden, matkalaukkujen ja pullojen kerralla. Viides veneen miehistöstä suistui päistikkaa veteen.

"Olihan se aivan selvillä, kun annoin sen sinulle!" ärjäsee hän. "Katsoisit vähän eteesi, senkin kuhnus! Sinä luultavasti saisit sähkölennätinpylväätkin sotkeutumaan yhteen."

"Oi Henry, minne on täti joutunut?"

"Niin, mitä Te sanotte?" huudetaan.

"Minkätähden?"

"Mene sinä, Emily, kysymään mitä he tahtovat", sanoo eräs tytöistä, ja Emily tulee rantaan ja kysyy mikä on hätänä, onko onnettomuutta tapahtunut.

"Kuinka? Emme kuule!"

"Kas sitä! Se on mennyt keskelle jokea."

"Ja nyt, poikaseni, saat rasittavan työpäivän joella — vaihtelun vuoksi. Vaihteluhan on kaikille hyödyllistä. Laputa siis hinaamaan!"

"Hei, pojat! Pysähtykää hieman!" huutaa hän reippaasti. "Hattu, vietävä putosi veteen."

"Emmehän voi ohjata venettä, jos pysähdytte tuon tuostakin. Veneen täytyy olla liikkeessä."

"Ei suinkaan", vastaat sinä, "mutta teidän tulee hinata eikä pysähtyä vähä väliä."

"Aijoit kaiketi kutoa tästä silakkaverkon, vai mitä? H—tin hökötyksen sinä vaan siitä olet saanut! Mikset voinut kunnollisesti panna sitä kokoon, senkin tyhmä nauta!" jupisee hän vähä väliä ja häärää raivokkaasti köyden kimpussa, heittelee sitä ja pyörii kuin hyrrä sen kanssa turhaan etsiessään köyden päätä.

"Olla missä?"

"Liikkeessä — kulkea eteenpäin."

"Hyvä, sanon sen heille. Mitä te muuten pidätte työstämme?"

"Erinomaisesti, kunhan ette pysähdy."

"Sehän ei ole lainkaan vaikeata. Ja minä kun luulin, että se oli kovin konstikasta työtä."

"Niin, se käy kuin itsestään, jos vene vaan on koko ajan liikkeessä."

"Ymmärrän. Antakaa minulle tuo punainen saali, joka on tuhdon alla."

Sinä löydät saalin ja ojennat sen neidolle. Sillä aikaa on toinen heistä tullut rantaan ja tahtoo myös saalinsa. He ottavat vielä Marynkin saalin — varmuuden vuoksi, mutta Mary ei sitä tarvitse, vaan kaipaa sen sijaan taskukampaansa. Kestää noin 20 minuuttia, ennenkuin he lähtevät liikkeelle, ja ensi joenpolvessa ilmestyy tielle lehmä! Sinun täytyy tietenkin nousta maihin ja karkoittaa otus pois tieltä.

Niin, yksitoikkoiseksi ei aika koskaan tule veneessä, jota nuoret immet vetävät.

Vihdoinkin George sai köyden selväksi ja hinasi meidät Penton Hook'iin saakka. Siellä pohdimme tuota tärkeätä yösijakysymystä. Päätimme nukkua veneessä tämän yön, ja koska aurinko vielä oli korkealla, päätimme jatkaa matkaa Runnymeadiin, minne oli kolme ja puoli penikulmaa.

Jälestäpäin kuitenkin toivomme kaikin, että olisimme jääneet Penton Hookiin. Varhain aamulla on kyllä helppo asia soutaa kolme neljä penikulmaa vastavirtaa, mutta pitkän päivän lopulla se tulee kovin rasittavaksi. Matka ei tahdo koskaan loppua — jokainen puolipenikulma tuntuu yhtä pitkältä kuin kaksi tavallista. Luonnon ihanuus ei sinua hurmaa ja ja kellään ei ole halua puheluun. Ja vihdoin kun (mielestäsi) olet soutanut 10 penikulmaa ja päämäärää ei näy, alat pelätä että matkakartta osottaa väärin tahi että joku riiviö on varastanut koko paikan ja vienyt sen mukanaan.

Muistan kerran miten joella jouduin tasapainosta (kuvannollisesti puhuen). Olin souturetkellä nuoren neitosen kanssa — hän oli serkkuni vakuutan sen — ja me olimme käyneet Goringissa. Alkoi ilta lähetä ja meillä oli kiire kotia — ainakin hänellä oli kiire kotia. Saavuimme Bensonin sululle 1/2 7 ajoissa, alkoi hämärtää ja serkkuni tuli levottomaksi. Hän sanoi, että hänen täytyi ehtiä kotiin illalliseksi — ja sitä kaipasin minäkin. Otin karttani esille. Siitä näin että seuraavalle sululle — Wallingfordiin — oli 1 1/2 penikulmaa ja siitä noin 5 Cleeveen.

"Kyllä me pian olemme perillä", minä sanoin. "Meillä on vaan kaksi sulkua jälellä." Ja istahdin ja aloin rivakasti soutaa.

Tuokion kuluttua kysyin näkyikö sulkua edessämme. Serkkuni vastasi, ettei sitä näkynyt ja minä huokasin ja aloin jälleen soutaa. Viiden minuutin kuluttua pyysin häntä katsomaan uudelleen.

"Ei", sanoi hän, "en minä näe mitään sulkua."

"Oletko — tuota — varma siitä, että tiedät mimmoinen sulku on, jotta tunnet semmoisen?" kysyin epäröiden, sillä en tahtonut loukata häntä.

Kysymys kuitenkin loukkasi häntä ja hän sanoi että katsoisin itse, kosken luottanut häneen. Minä lakkasin soutamasta ja käännyin katsomaan. Joki leveni hämärässä suoraan eteemme noin penikulman pituudelta; ei näkynyt sulun oirettakaan.

"Emmehän vain ole eksyneet?" kysäsi seuralaiseni huolestuneena.

Minä en käsittänyt miten olisimme voineet eksyä, jollemme hämärässä olleet joutuneet johonkin sivuhaaraan; kenties kuljimme parhaillaan koskenniskaan.

Edellytykseni ei lainkaan häntä lohduttanut, ja tyttö alkoi itkeä. Hän sanoi, että me varmasti hukkuisimme kumpikin ja että se oli taivaan rangaistus siitä, että hän oli lähtenyt soutelemaan kanssani.

Se oli minusta julma rangaistus, mutta serkkuni oli toista mieltä ja toivoi että kaikki pian olisi ohitse.

Koetin lohduttaa häntä ja kääntää koko asian leikiksi. Varmaankin olin soutanut liian hitaasti, joten emme vielä olleet perillä. Epäilemättä olisi sulku ensi mutkauksessa. Ja soudin vielä penikulman.

Nyt aloin itsekin tulla rauhattomaksi. Tarkastin jälleen karttaa. Siinä oli Wallingfordin sulku, 1 1/2 penikulmaa Bensonin alapuolella. Kartta oli tarkka ja luotettava ja sitäpaitse muistin sulun vallan hyvästi. Olin pari kertaa siitä kulkenut. Minne olimme joutuneet? Ja mitä oli tapahtunut? Aloin epäillä, että kaikki tämä oli pahaa unta ja että itse asiassa makasin vuoteellani ja minut kohta herätettäisiin kellon lyödessä kymmentä.

Kysyin serkultani luuliko hän, että tämä oli unta ja hän vastasi aikoneensa juuri kysyä minulta samaa; ja me ihmettelimme — jos tämä oli unta — kumpi meistä silloin uneksi ja näki toisesta unta. Kysymys alkoi tulla jännittäväksi.

Minä soudin ja soudin ja sulkua ei näkynyt. Alkoi tulla pimeä ja öiset varjot tekivät koko ympäristön salaperäisen kammoittavaksi. Minä muistelin vanhoja taruja peikoista, männinkäisistä ja ilkeistä vedenneidoista, jotka öisin istuvat rantakivillä houkutellen ihmislapsia syvyyteen; aloin katua elämätäni ja toivoin osaavani edes jonkun virren ulkoa. Näissä synkissä mietteissä kuulin yhtäkkiä rekilaulun "Kultani syöpi sokeria ja minä se maksan hinnan" siunatut säveleet käsipelin säestyksellä, ja tiesin että olimme pelastetut.

Minä yleensä en ihaile käsipelitaidetta, mutta oi! miten taivaallisilta säveleet tällä hetkellä meistä molemmista tuntuivat — en luule että Apollon lyyry tahi Orfeuksen ääni olisi meitä niin hurmannut. Taivaallinen musiikki olisi vain lisännyt tuskastumistamme, olisimme kadottaneet viimeisenkin toivon. Mutta tuo vanha, tuttu rekiviisu räikeine säestyksineen tuntui meistä peräti inhimilliseltä ja turvalliselta.

Suloinen soitanto läheni yhä, ja pian oli vene, josta se syntyi, saavuttanut meidät.

Siinä oli joukko nuoria maalaisia, molempaa sukupuolta pienellä kuutamoretkellä (Kuuta ei tosin ollut näkyvissä, mutta eihän se ollut heidän vikansa). En koskaan ole enemmän ihastunut ihmisiä tavatessani. Minä huusin heille ja kysyin tiesivätkö neuvoa meitä Wallingfordin sululle, ja selitin turhaan etsineeni sitä parin viime tunnin kuluessa.

"Wallingfordin sulkuko!" huudahti joku. "Ei, kuulkaa herra, sehän purettiin jo yli vuosi takaperin, eikös herra sitä tiedä! Wallingfordissa ei nykyään ole mitään sulkua. Herra on aivan Cleeven luona nyt. — Kuuleka Bill, toi herra on etsinyt Wallingfordin sulkua! Miten hassua, Bill!"

Sepä oli uutinen! Olisin kernaasti hypännyt heitä syleilemään, mutta virta on tällä kohdalla niin vuolas, että sain tyytyä vain ihmiskielin ilmaisemaan kiitollisuuttani.

Kiitimme heitä moneen kertaan ja sanoimme, että oli kaunis ilta. Toivotimme heille hauskaa retkeä, ja luulen kutsuneeni koko seurueen viikoksi vierailemaan luokseni, ja serkkuni sanoi, että hänen äitinsä olisi iloinen, jos he kävisivät tervehtimässä. Laulaen Faustin ylioppilaslaulua jatkoimme matkaa ja saavuimmekin hyvissä ajoin kotiin.