Kolme miestä veneessä

KAHDEKSAS LUKU.

Välillistä rahankiristystä. — Oikea menettely. — Rantojen omistajien

itsekkyyttä. — Kieltotauluja. — Harris on epäkristillisellä päällä.

— Hienot kekkerit. — Kahden nuorukaisen tunnoton käytös. —

Weybridgen luona yhtyy Thamesiin kolme sivuhaaraa: Wey (kaunis pieni joki, jota usein olen aikonut tutkia, vaikka se aina on jäänyt tekemättä), Bourne ja Basingtoken kanava. Sulku on aivan kaupungin luona, ja sitä lähestyessämme näimme ensiksi Georgen flanellitakin sulkuportilla. Lähemmin tarkastettuamme huomasimme, että se myös sisälsi Georgen syntisen ruumiin.

Waltonin kirkossa kuuluu olevan rautainen "suulukko." Ennen vanhaan oli tapana moisilla kojeilla pitää naisten kieliä kurissa. Nyttemmin on luovuttu näistä turhista yrityksistä. Otaksun, että rauta on tullut harvinaiseksi ja ettei mikään toinen metalli ole kyllin kestävätä.

Viimeinen värssy oli laulun loistokohta. Professori katsella muljotti meitä niin kiukkuisesti, että olisimme pelänneet, jollemme olisi tienneet, että se oli — saksalaista huumoria. Ja laulu päättyi niin tuskallisen kaihomielisesti, että olisimme voineet itkeä, jollemme olisi tienneet, että se oli maailman lystikkäin laulu.

Vihdoin saimme selville, ettei tuo laulu ollut lainkaan leikkisä eikä naurua herättävä. Se kertoi nuoresta harzilaisesta immestä, joka uhrasi henkensä pelastaakseen rakastettunsa sielun. Ja kun mies kuoli tapasi hänen sielunsa tytön sielun ja — — niin, en tarkemmin muista sisällystä, mutta jotakin hyvin surullista se vaan oli. Herra Boschen kertoi laulaneensa sen Saksan keisarille, ja hän (keisari) oli nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Ja hän (herra Boschen) lisäsi, että laulua ylipäänsä pidettiin liikuttavimpana kaikista saksalaisista lauluista.

Usein kyllä tapahtuu, että maanomistajat todellakin ovat moitittavia. Heidän itsekkyytensä ja ahneutensa kasvavat vuosi vuodelta. Jos he saisivat menetellä mielensä mukaan, niin he ehkäisisivät kaiken liikkeen Thamesjoella. Nytkin jo he tekevät parastaan joen poukamissa ja sivuhaaroissa. He tukkivat uoman paaluilla, jännittävät ketjuja joen poikki ja naulaavat suuria "kieltotauluja" jokaiseen puuhun. Nuo samaiset kieltotaulut herättävät minussa kaikki huonot vaistot vireille. Tahtoisin repiä irti mokomat julistukset ja takoa niillä tekijänsä pääkuorta, kunnes henki on lähtenyt; sitten kaivaisin hänelle haudan ja pystyttäisin "kieltotaulun" sille muistomerkiksi.

Tosin tein havainnon, että kaikki muutkin läsnäolijat pitivät nuorukaisten naamoja silmällä; he hymyilivät ja nauroivat kuten komennon mukaan. Ja koska molemmat ylioppilaat nauraa rähättivät melkein koko ajan, kävi kaikki oivallisesti.

Tarpeettomia huomautuksia. — George ostaa banjon.

Silloin herra Slossen-Boschen nousi seisomaan ja alkoi purkaa sisuaan. Hän kiroili ja noitui saksaksi (se kieli kuuluu olevan varsin rikasta ja tehoisaa sillä alalla!), hän hyppi ilmaan, heristeli nyrkkejään ja käytti kaikki englantilaiset haukkumasanat, jotka tiesi. Hän kiljui, ettei häntä koskaan oltu näin karkeasti loukattu.

Siitä lähtien eivät saksalaiset laulut ole minua huvittaneet. —

Siihen päättyi koko juhla. En ole koskaan nähnyt vierasten lähtevän niin vähillä kursailuilla. Emme edes sanoneet hyvästi isäntäväelle. Etsimme päällysvaatteemme, avasimme oven ja hiivimme yksitellen kadulle etsimättä kenenkään seuraa.

Se oli varsin harmillinen juttu meille — olimme peräti noloja, koko seurue. Emme voineet sanoa mitään puolustukseksi. Etsimme nulikoita, jotka olivat meidät saattaneet pulaan, mutta he olivat heti laulun päätyttyä kenenkään huomaamatta pujahtaneet huoneesta ja huippineet tiehensä.

Samassa kirkossa on vielä "merkillisiä" hautoja, ja pelkäsin, etten mitenkään saisi Harrista kunnialla ohi; mutta hän ei näyttänyt niitä muistavankaan, kun kuljimme ohi.

Saksalainen professori ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Kun ensi kerran purskahdimme nauramaan, kuvastui hänen kasvoilleen suunnaton ällistys kuten ei hän olisi lainkaan odottanut semmoista vaikutusta laulustaan. Ja se oli meistä erinomaisen hullunkurista: juuri hänen juhlallisuutensa nauratti meitä. Jos laulaja itse olisi vetänyt suutaan nauruun, olisi se turmellut koko vaikutuksen. Me nauroimme kuollaksemme ja professorin naama muuttui hämmästyneestä harmistuneeksi — hän tuijotti kiukkuisesti meitä kaikkia (ylioppilaat olivat hänen takanaan, joten heitä ei hän voinut nähdä). Ja me nauroimme katketaksemme. Laulun sisällys — sanoimme — oli jo äärettömän hullunkurinen, mutta laulajan totisuus teki kuitenkin hassuimman vaikutuksen — sille voi nauraa kuollakseen!

Saavuimme sitten Waltoniin, joka on sangen suuri kaupunki ollakseen jokivarrella. Sillä on kuitenkin sama vika kuin useimmilla muillakin: siitä on vain puoli tusinaa taloja näkyvissä joelle päin. Windsor ja Abingdon ovat ainoat kaupungit Lontoon ja Oxfordin välillä, jotka joelta katsoen näyttävät kaupungilta. Vahinko ei ole suuri, sillä sitä enemmän saa nähdä metsiä, lehtoja ja niittyjä.

Professori säesti itse lauluaan. Alkusoitto ei lainkaan ennustanut lystikästä laulua. Se oli omituinen, kaihomielinen sävel. Se oli melkein liikuttava; mutta me kuiskutimme, että tämä oli saksalaista huumoria ja että kohta saisimme hauskaa.

Otaksun, että mies kuului johonkin yhdistykseen, jossa täytyy vannoa kieltäyvänsä nauttimasta leipää ja hilloa; sillä mies kirosi karkeasti — luultavasti häntä harmitti, että olimme saattaneet hänet kiusaukseen tarjoomalla kiellettyjä tavaroita — ja sanoi, että hänen velvollisuutensa oli ajaa meidät tiehemme.

Olin kerran kutsuttu hienonhienoon, sivistyneeseen seuraan. Me olimme kaikki juhlapuvussa, lausuimme viisaita yleviä ajatuksia ja olimme sangen onnellisia — kaikki muut paitse kaksi nuorta ylioppilasta, jotka äskettäin olivat palanneet Saksasta; poikanulikoilla nähtävästi oli ikävä, he haukottelivat salaa ja vetelehtivät huoneesta toiseen. Seuramme tietysti oli heille liiaksi nerokasta, henkevää. Sielukas keskustelumme meni heidän horisonttinsa yli. Täällä he eivät olleet paikallaan. He olisivat saaneet pysyä poissa — sen myönsi jokainen myöhemmin iltasella.

Olen kerran sitä yrittänyt. Minä hoidin airoja ja ystäväni arvelivat, että kylläkin selviäisimme tästä pienellä ponnistuksella.

Oikealla jokirannalla on Oaklandin Puisto. Se on vanha, kuuluisa paikka. Henrik VIII ryösti sen joltakulta (en enää muista keneltä) ja asui itse täällä. Puistossa on luola, jonne pääsee maksoa vastaan ja jota pidetään merkillisenä, vaikkei se minusta ole minkään arvoinen. Oaklandissa asui myös Yorkin herttuatar, joka suuresti rakasti koiria; hänellä oli niitä koko lauma. Hän antoi rakentaa niille oikean kalmiston, minne ne haudattiin, kun kuolivat. Siellä lepää nyt lähes 50 koiraa, jokaisella oma hautakivensä kirjoituksineen.

Nuorukaiset sanoivat, että laulu oli äärettömän huvittava ja että he tahtoivat pyytää herra Slossen-Boschenia, jonka he hyvästi tunsivat, esittämään sen herrasväelle. Se oli niin hauska laulu, että kun herra SIossen-Boschen kerran oli laulanut sen Saksan keisarille, täytyi hänet (keisarin nimittäin) kantaa huoneesta ja viedä vuoteelle.

No niin, kenties koiraparat ansaitsevat sen yhtähyvästi kuin moni kristitty ihminenkin.

Minä en ymmärrä saksankieltä. Kaikki, mitä koulussa luin, olen unhoittanut, enkä sitä taitoa kaipaakaan. En kuitenkaan tahtonut vierasten nähden osottaa tietämättömyyttäni, ja keksin oivan keinon: pidin tarkasti silmällä molempia nulikoita. Kun he hymyilivät, naurahdin minäkin; kun he purskahtivat nauruun, tein minä samoin. Joskus olin omintakeisesti huomaavinani huvittavan kohdan laulussa, jota toiset eivät hoksanneet. Ja olin mielestäni sangen viisas.

Minusta meni moinen verenhimo sentään liian pitkälle, ja sanoinkin sen

Me tahdoimme tietenkin kernaasti kuulla Slossen-Boschenia ja kerrankin nauraa sydämen pohjasta. Nuorukaiset siis menivät hakemaan herra Slossen-Boschenia.

Me soittelimme vanhojen mestarien sävellyksiä. Keskustelimme filosofiasta ja taiteesta. Olimme sukkeliakin — tietysti hienolla, säädyllisellä tavalla.

Me saavuimme Sunburyn sululle klo 1/2 4. Jokivarsi täällä on sangen ihanaa, mutta virta on tällä kohtaa niin voimakas, että on paras olla soutamatta — se ei hyödyttäisi mitään.

Me pysähdyimme Kemptonin puistoon piilipuiden varjoon ja murkinoimme. Se on varsin kaunis paikka: kaunis ruohokenttä, tuuheat puut ja näköala joelle. Me olimme juuri päässeet kolmanteen ruokalajiin — leipää ja hedelmähilloa — kun muuan herra paitahihasillaan ja lyhyt piippunysä hampaissa tuli luoksemme ja kysyi tiesimmekö tekevämme vahinkoa vieraan alueella. Me sanoimme, ettemme olleet asiata tarpeeksi punninneet voidaksemme tulla määrättyyn johtopäätökseen, mutta jos hän kunniasanalla vakuutti meille, että teimme vahinkoa, tahdoimme empimättä sen uskoa.

Kuuluisa laulaja ei lainkaan estellyt, vaan istahti heti piaanon ääreen, virkkamatta sanaakaan.

Kun muuan rouva oli esittänyt pari espanjalaista ja italialaista ballaadia, jotka saivat silmämme kyyneltymään liikutuksesta — ne olivat niin tunteellisia — avasi toinen nulikoista suunsa ja kysyi olimmeko koskaan kuulleet herra Slossen-Boschenin (joka tuntematon suuruus kuului parhaillaan olevan ruokasalissa) esittävän maailmankuulua lystikästä saksalaista lauluaan.

Ja minä soudin kuin mies. Työskentelin käsivarsilla, jaloilla ja selällä. Vetelin tarmoni takaa ja ystäväni sanoivat, että sitä soutua kelpasi nähdä. Viiden minuutin kuluttua arvelin, että olisimme päässeet putousten ohi, ja katsoin ympärilleni. Me olimme — aivan samalla kohdalla kuin alottaessani, ja ystäväni — vietävät pässinpäät — nauraa hohottivat katketakseen. Olin raatanut kuin kaleeriorja pitääkseni venettä alallaan! — En minä vaan enää koske airoihin putousten kohdalla, se on varma. —

Ilmaisin tunteeni Harrisille, ja hän sanoi, että hänessä nuo samat tunteet olivat vielä paljon kiihkeämmät. Hän ei ainoastaan halunnut surmata miestä, joka oli naulannut taulut paikalleen, vaan piti tarpeellisena teurastaa myös koko hänen perheensä, sekä ystävät ja sukulaiset ja vihdoin polttaa hänen talonsa poroksi.

Hän vakuutti sen ja me kiitimme häntä. Mutta hän seisoi siinä yhäti ja näytti äreältä, jonkavuoksi kysyimme voimmeko vielä tehdä hänelle jonkun toisen palveluksen, ja Harris, joka on hyväsydäminen, tarjosi hänelle leipää ja hilloa.

Hän lopetti laulun yleisön väännellessä itseään naurusta. Sanoimme että se oli hauskin laulu, mitä eläissämme olimme kuulleet ja että se loistavasti kumosi tuon yleisen harhaluulon, ettei saksalaisilla ollut taipumusta huumoriin. Ja me kysyimme professorilta, miksei hän antanut kääntää laulua englanninkielelle, jotta myös "suuri, oppimaton yleisö" saisi käsityksen siitä, mimmoinen hauskan laulun todella tuli olla.

Hauskoista lauluista puhuessa muistuu mieleeni omituinen tapaus, jossa kerran olin mukana; ja koska se valaisee inhimillistä sieluelämää, tahdon sen kertoa tässä.

Harrisin syntiset, petomaiset puheet harmittivat minua. Oikeudentuntomme ei koskaan tulisi alentua halpamaiseksi kostonhimoksi. Sain puhua kauvan, ennenkuin sain Harrisin katsomaan asiata kristityn ihmisen kannalta, mutta lopultakin sain hänet lupaamaan, että hän joka tapauksessa säästäisi ystävien ja sukulaisten henget, eikä myöskään laulelisi raunioilla.

Harrisille, mutta hän vastasi:

Harris virkkoi, että jos se oli velvollisuus, oli se myös täytettävä ja kysyi mitä keinoa mies piti tehokkaimpana sen toimeenpanemiseksi. Harris on rotevavartaloinen mies, N:o 1:n kokoa niin sanoakseni, ja näyttää varsin vahvalta. Mies mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi menevänsä isäntänsä puheille, sitten hän palaisi ja nakkaisi meidät molemmat jokeen.

Halliford ja Shepperton ovat pieniä, vähäpätöisiä kyliä jokivarrella. Meillä ei ollut siellä mitään tekemistä, mutta Sheppertonin kalmistossa kuuluu olevan hauta runollisine kirjoituksineen, ja minua peloitti, että Harris tahtoisi mennä sitä katsomaan. Hän heitti ikävöiviä katseita rannallepäin, kun lähenimme kylää, mutta perin taitavalla sotajuonella sain hänen lakkinsa putoomaan jokeen, ja innoissaan sitä onkiessa ja harmissaan kömpelyydestäni hän kokonaan unhoitti rakkaat hautansa.

Emme sen koommin nähneet koko miestä; tietenkin oli hänen tarkoituksensa kiristää meiltä shillinki tahi pari uhkauksillaan. On olemassa koko joukko kulkureita, jotka kesäisin hankkivat itselleen sievät rahat kulkemalla pitkin jokivarsia ja ahdistamalla herkkäuskoisia huviretkeilijöitä. He tavallisesti sanovat, että maanomistaja on heidät lähettänyt. Heidät nolaa parhaiten ilmoittamalla nimensä ja osotteensa, niin että omistaja, jos hyväksi näkee, voi nostaa kanteen ja vaatia korvausta "vahingosta", jonka hänen maansa on kärsinyt siitä, että sillä on istuttu. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin niin käsittämättömän laiskoja ja pelkureita, että he mieluummin selviävät asiasta maksamalla vaaditun summan ja täten elvyttävät noiden keinottelijoiden yritteliäisyyttä, sen sijaan että tarmokkaalla käytöksellä tekisivät siitä lopun.

Ei kukaan — sanoivat he — ollut semmoinen mestari sitä esittämään kuin Slossen-Boschen. Mies osasi koko ajan pysyä niin totisena, että olisi luullut hänen esittävän murhenäytelmää, ja se juuri kutkutti nauruhermoja. Hän ei ainoallakaan väreellä ilmaissut laulun hauskaa sisältöä ja juuri tuo juhlallinen, melkein surullinen esitystapa sai kuulijat hillittömästi nauramaan.

Ei kukaan meistä ollut sitä kuullut.

Corway Stakesin luona — se on ensi mutkauksessa Waltonista lähtien — taistelivat Caesar ja Cassivelaunus keskenään. Cassivelaunus oli "valmistanut" väylän Caesarille sullomalla paaluja joen pohjaan (arvatenkin löi hän myös kieltotaulun rannalle!) Mutta Caesaria ei mikään ehkäissyt; hän meni joen yli. Hän oli rakastunut jokeen.

Caesarilla oli aikoinaan maakartano (tahi leiri, tahi linnoitus) Waltonin läheisyydessä. Caesar lienee suuresti rakastanut Thames jokea. Samaten on kuningatar Elisabeth asunut täällä. Cromwell ja Bradshaw (ei matkaoppaiden tekijä, vaan Kaarlo I:sen sotapäällikkö) asuivat myös täällä. Mahtoi herrasväki pitää hauskaa, kun tapasivat toisensa.

"Nyt saatte kuulla jotakin hauskaa", kuiskasivat nulikat ja asettuivat istumaan professorin selän taakse.

"Ei alkuukaan; olisihan se sula oikeus ja kohtuus, ja vieläpä minä menisin laulamaan hauskoja lauluja suitsevilla raunioilla."

Montmorency nosti hirmuisen metelin, minä kiljuin ja Harris ulvoi. George heilutti hattuaan ja huusi myös. Sulun vartija syöksi kauhistuneena kopistaan pelastusköysi kädessä — hän näet luuli jonkun pudonneen sulkuun, ja näytti harmistuneelta huomatessaan erehdyksensä.

Georgella oli kädessä merkillisen näköinen, vahakankaalla verhottu käärö. Sen toinen pää oli pyöreähkö ja litteä ja sillä oli pitkä, suora varsi.

"Mitä sinulla siinä on?" kysyi Harris — "paistinpannuko?"

"Ei", vastasi George — salaperäinen, hurja katse silmissään. "Nähkääs, tämmöiset ovat nykyään muodissa; jokaisella ihmisellä on soutoretkellä mukanaan semmoinen. Se on banjo [kitaran tapainen soittokone]."

"En ole ikinä tiennyt, että sinä osaat soittaa banjoa!" tokasimme

Harris ja minä samalla hengenvedolla.

"En sitä osaakaan", myönsi George; "mutta se kuuluu olevan sangen helppoa, sanottiin minulle, ja minulla on myös oppikirja mukanani."