Kolme miestä veneessä

SEITSEMÄS LUKU.

Joki sunnuntaipuvussa. — Sopiva puku jokiretkelle. — Tilaisuus miehille. — Harrisin huono kauneusaisti. — Georgen flanellitakki. — Päivä muotinuken seurassa. — Mrs Thomas'in hauta. — Mies, joka ei rakastanut hautoja, ruumisarkkuja ja pääkalloja. — Harris kiukustuu. — Hänen mielipiteensä Georgesta, pankeista ja limonaatista. — Hän tekee taikatemppuja.

Harris kertoi minulle labyrinttiseikkailunsa Moulsey-sulun kautta kulkiessamme. Omituista kyllä oli veneemme aivan yksin sulussa, jossa tavallisesti vallitsee niin vilkas liike. En luule, että edes Boulterin sulusta kulkee niin monta alusta päivässä kuin tästä.

Vihdoin kyllästyin moiseen jännitykseen ja sanoin tahtovani siirtyä keula-airoon. Se oli oiva ehdotus, arvelivat kaikki, ja me vaihdoimme paikkoja. Neitoset huoahtivat helpoituksesta, nähdessään minun poistuvan ja heidän kasvonsa kirkastuivat hetkiseksi. Tyttö-raukat! Olisi ollut parempi, että olisin pysynyt paikallani. Keula-airo oli huoleton, tyhmä nulikka, jolla ei ollut enemmän hienotuntoisuutta kuin villakoiranpennulla. Hän voi kokonaisen tunnin olla murhaavien katseiden esineenä niitä edes huomaamatta, ja vaikkapa huomasikin, ei se häntä haitannut. Hän veteli airollaan reippaasti ja huolettomasti, niin että koko veneen yli satoi pisaroita kuin suihkulähteestä, ja nyt vasta neitoset olivat leikissä. Jos hän sattui holvaamaan heidän puvuilleen enemmän kuin puolipulloa samalla kertaa, naurahti hän vaan hilpeästi ja virkkoi:

Vihdoin hän tokasi:

Ukko näytti ällistyneeltä.

Tällä hetkellä voin antaa anteeksi kaikille ystäville ja sukulaisille heidän pahuutensa ja vääryytensä — minä siunasin heitä. He kulkivat vääriä teitään synnissä ja jumalattomuudessa aavistamattakaan mitä minä täällä syrjäisessä kylässä tein heidän hyväkseen: minä siunasin heitä kaikkia ja toivoin, että he joskus saisivat sen tietää, sillä tahdoin tehdä heidät onnellisiksi. Olin vaipunut näihin yleviin mietteisiin, kun minut herätti haaveiluistani kimeä, vinkuva ääni, joka paapatti: "Vartokaa, herra, minä tulen, minä tulen. Odottakaa tuokio, ei ole kiirettä."

Tytöt eivät virkkaneet mitään; he painautuivat toistensa viereen ja mutistelivat suukkojaan. Mutta joka kerta kuin pisara roiskui heidän päälleen, he hätkähtivät kauhusta. Oli ylentävää nähdä heidän kärsivän äänettöminä, ja se sai minut kokonaan suunniltani. Minä hermostuin ja roiskutin sitä enemmän vettä, mikäli koetin sitä varoa.

Tyttöjä ylipäänsä pukee kaunis venepuku erinomaisesti. Aistikas soutupuku tekee heidät tavallista vaarallisemmiksi sydäntemme rauhalle. Mutta toivoisin kaikkien naisten käsittävän, että "venepuvun" tulee olla puku, jota todella voi käyttää veneessä, eikä vain lasikaapissa. Koko veneretken huvi turmeltuu, jos osanottajat koko ajan ajattelevat enemmän pukujaan kuin itse retkeä. Olen kerran ollut souturetkellä kahden tähän luokkaan kuuluvan immen seurassa. Ja sen hauskuuden muistan vielä tänäpänä!

Toinen tytöistä virkkoi pelkäävänsä etteivät heidän pukunsa soveltuneet moiseen työhön.

Thomas'in haudan.

Teidät vastikään. Tulkaa perässäni, herra."

Semminkin kauniina sunnuntaipäivänä on koko auringonpaisteinen joen pinta Hamptonista Moulsey'hin saakka tulvillaan veneitä kirjavine lastineen. Kaikki lähiseudun asujamet saapuvat joelle perheineen ja koirineen juttelemaan, hienostelemaan, tupakoimaan ja katselemaan veneitä. Ja tämä vilkas, värikäs taulu: miehet soutupuvuissa, naiset kirjavine koristeineen, haukkuvat koirat, vilisevät veneet, valkoiset purjeet, hymyilevä maisema ja kimalteleva vesi, on ihanin näytelmä, minkä tiedän vanhan, synkän, nokisen Lontoon lähiseuduilla.

Se oli todella hurmaava taulu. Tunsin itseni sillä hetkellä yleväksi ja hyväksi. Tunsin etten enää tahtonut olla heikko, syntinen ihminen. Minä tahdoin muuttaa tänne maakylään asumaan, elää moitteetonta, jaloa elämää ja vihdoin ikä tekisi hiukseni hopeanharmaiksi j.n.e.

Olen nähnyt sulun niin tulvillaan veneitä, ettei vettä ole lainkaan näkynyt ainoastaan kirjavia pukuja, monivärisiä lakkeja, hattuja loistavia auringonvarjoja, liehuvia nauhoja, silkkikaapuja ja lumivalkoisia pukuja. — Kun katsoi tätä hyörinää, muistutti se muotikauppiaan akkunaa tahi loistavilla kukilla täytettyä laatikkoa. Siinä ovat kaikki sateenkaaren värit hurjassa sekasorrossa.

Olen loukannut monen kunnianarvoisen kirkonvartijan tunteita jäykkyydelläni; "liikuttavat" hautakirjoitukset ja vanhat perhekroonikat eivät saa silmiäni kyyneltymään, ja he ottavat nenäänsä, kun minä tahdon kiiruhtaa pois pyhästä paikasta.

No niin, soutaessa täytyy aina roiskua vähäisen. Ja yksi ainoa vesipisara kykenee tärvelemään nuo siunatut puvut, Jos niihin tuli täplä, ei sitä millään saanut lähtemään — se pysyi siinä ijäti.

Minä viittasin kieltävästi, mutta hän riensi minua kohti läähättäen:

Minä vastustin pontevasti moista tuumaa. Lienen eroava kaikista muista ihmisistä, sillä en ole koskaan pitänyt hautakivistä. Yleensä on tapana johonkin kylään tahi kaupunkiin saapuessa heti hyökätä kirkkomaalle ihailemaan hautoja; mutta minua ei semmoinen huvita. Enkä käsitä mitä nautintoa voi olla maleksia pimeissä, kosteissa kirkoissa vanhan, läähättävän ukkelin kantapäillä ja töllistellä outojen ihmisten hautoja! Ei edes sammaltaneeseen hautakiveen juotettu haljennut messinkikilpi kykene tekemään minua onnelliseksi.

Minä hoitelin peräairoa ja tein parastani. Nostin airon joka vedolla pari jalkaa korkealle, jotta vesi ehtisi valua pois, ennenkuin tein uuden vedon, ja valitsin aina tyvenimmän veden. Keula-airon hoitaja sanoi tuokion kuluttua, ettei kyennyt soutamaan kanssani ja pyysi saada suosiollisella luvallani istua ja tutkia soutuani (se huvitti häntä, sanoi hän). Mutta kaikesta varovaisuudestani huolimatta en voinut estää pisaraa silloin, toista tällöin roiskumasta neitosten puvuille.

Me pyyhimme kaikki tuhdot ja vakuutimme, että he voivat olla rauhalliset siinä suhteessa, mutta he eivät uskoneet. Toinen heistä siveli sormensa kärjellä tuhtoa ja näytti "tuloksen" ystävälleen; sitten he huokasivat ja istuivat paikoilleen kasvoilla sama ilme kuin muinoin kristityillä marttiiroilla mahtoi olla areenalle astuessa, missä roviot ja tiikerit odottivat.

Katsahdin ylös ja näin vanhan, kaljupäisen ukkorahjuksen kirkkomaan poikki linkuttavan luokseni; hänellä oli kädessä suunnaton avainkimppu, joka kalisi joka askeleella.

Jälestäpäin usein olen ihmetellyt oliko tuo nuori mies todella semmoinen pässinpää, kuin silloin näytti, vai oliko hän vain olevinaan — ei, se on mahdotonta! Hänen olennossaan oli jotakin aito lapsellista ja vilpitöntä. —

Ja hän sai heidät todella pesemään astiat, ja vakuutti, että tämä työ oli huviretken hauskimpia puolia. Ja tytöt myönsivät, että se oli sangen hauskaa.

Ihmisillä onkin joella oiva tilaisuus näytellä vaatteitaan. Silloin myöskin on meillä miehillä kerran tilaisuus osottaa aistiamme kirjavien pukujen valinnassa — vapaudumme hetkiseksi ankaran muodin orjuudesta Ja meillä onkin hyvä väriaisti, jos saan lausua oman mielipiteeni. Minä itse käytän aina hiukan punaista puvussani — punaista ja mustaa, ja se värisovitus soveltuu erinomaisesti tummanruskeaan tukkaani, jota pidetään sangen kauniina. Myöskin vaaleansininen kaulaliina pukee minua ja punainen silkkiliina vyötäisillä — se on kauniimpi kuin tavallinen vyö — tekee edullisen vaikutuksen.

Hän näytti tulevan hämilleen. Hän hieroskeli silmiään ja tuijotti minuun. Olin tavallisen ihmisen näköinen: hän ei päässyt selville minusta.

He olivat pyntänneet itsensä silkkiin, pitseihin, kukkiin ja nauhoihin, hienoihin kenkiin ja vaaleisiin hansikkaihin. He olivat puetut valokuvaajalle menoa eikä veneretkeä varten. Ne kuuluivat olevan aitoparisilaisia "soutupukuja", mutta oli suorastaan naurettavaa semmoisissa puvuissa lähestyä oikeata maata, ilmaa ja vettä.

He eivät ensin häntä käsittäneet. Kun he vihdoin saivat asian selville, sanoivat he etteivät luulleet osaavansa sitä tehdä.

Harris käyttää aina punakeltaisia ja keltaisia värejä, mutta en luule että hän siinä tekee viisaasti. Keltainen ei sovellu hänen tummalle iholleen. Minä hänen sijassaan käyttäisin sinistä pohjaväriä valkoisilla ja punertavilla lisillä, mutta mitä huonompi aisti ihmisellä on pukeutumistaidossa, sitä itsepäisempi näyttää hän olevan. On todella vahinko, ettei hän seuraa neuvojani, sillä nykyisessä puvussaan ei hänellä koskaan tule olemaan onnea; minun värejäni käyttämällä tulisi hänestä korea poika.

Harris ja minä pelkäämme, että mainittu vaatekappale on saava purtemme harmillisen huomion esineeksi. —

Harris aikoi nousta maihin Hamptonin kirkon luona saadakseen nähdä mrs

George on myös ostanut retkeämme varten pari esinettä, joita en voi hyväksyä. Hänen flanellitakkinsa on aisattoman kirjava. En tahtoisi loukata Georgea, mutta sana on varsin paikallaan. Hän näytti meille ostoksensa torstai-iltana — myymälässä oli sanottu, että vaate oli itämaista kuosia — ja kysyi mitä siitä pidimme. Kun hän otti takin ylleen, virkkoi Harris, että jos tarkoitus oli sijoittaa vaatekappale hernepenkkiin keväällä säikyttämään lintuja, hän kylläkin voi sitä kunnioittaa; mutta että hän tunsi meritaudin oireita, jos edes kuvitteli sitä inhimillisen olennon pukimena — paitse kenties varieteessa esiintyvän neekerilaulajan ruumiin verhona. George tietysti otti nenäänsä, mutta Harris teki tuon kylläkin aiheutetun huomautuksen: miksi Herran nimessä lainkaan kysyttiin hänen mielipidettään, jollei sitä kerran tahdottu kuulla?

Eräänä herttaisena kesäaamuna istuin pienen kyläkirkon kiviaidalla tupakoiden ja nauttien ihanasta ilmasta ja hurmaavasta näköalasta — vanha, harmaa kirkko veistoksilla koristettuine ovineen, kylän olkikattoiset majat, hopealta hohtava puro, valkoinen kyläntie tuuheine lehmuksineen ja taustana siniseen autereeseen verhottuja metsäisiä kukkuloita!

Ensikseen ei vene heidän mielestään ollut puhdas.

Aamiaisella kävi heidän sangen nolosti. Kehoitimme heitä istumaan nurmelle, mutta ruoho oli tomuista ja puunrunkoja, joita heille tarjosimme, ei nähtävästi viikkokausiin oltu puhdistettu. Sen vuoksi he vihdoin levittivät nenäliinansa nurmelle ja istuivat sitten suoraselkäisinä kuin kohennusraudat. Samassa toverini, jonka lautanen oli kukkuroillaan pihvipaistia, kompastui puunjuureen, niin että maukas liha teki suuren kaaren ilmassa. Onneksi se ei osunut tyttösten vaatteille, mutta tapaus osotti heille, että vaaroja vaani joka taholla. Koko aterian ajan he senvuoksi hermostuneella innolla seurasivat meidän jokaista liikettämme, jos me vaan koskimmekaan johonkin, mikä voi kaatua ja tehdä tahroja heidän pukuihinsa.

"Tulkaapas, tytöt", virkkoi Keula-airo hilpeästi, "nyt täytyy teidän pestä astiat."

"Tulinhan niin nopeasti kuin pääsin, herra", penäsi hän. "Eukkoni näki

"Suokee toki anteeks", ja tarjoutui nenäliinallaan kuivaamaan vettä.

"Onko herra vieras täällä? Ette asu täällä?"

"Oh, kyllä minä näytän miten se on tehtävä", intti Keula-airo; "ja se on hauskaa työtä, uskokee pois. Tehän voitte istuutua… tarkoitan heittäidä polvillenne ja huuhtoa astiat vedessä."

"Oh, ei se tee mitään", sopersivat tyttöraukat ja yrittivät päivänvarjoilla, saaleilla ja päällysvaatteilla suojata itseään.

"Minä tulen, herra, minä tulen. Jalkani on hieman kipeä, siksi en pääse liikkumaan yhtä nopeasti kuin nuorena. Tästä menee tie hyvä herra."

"Menkää hiiteen", toistin minä. "Korjatkaa luunne, ennenkuin tulen muurin yli ja isken loven kalloonne."

"Laputtakaa tiehenne, ukko!" minä sanoin.

"Kuka on mrs Thomas?" minä kysyin.

"En", minä vastasin. "Tahdon istua tässä aidalla. Menkää tiehenne ja antakaa minun olla rauhassa. Ja varoitan Teitä häiritsemästä yleviä, jaloja ajatuksiani typerillä hautakivijutuillanne. Painakaa hiiteen ja valmistaukaa pitämään hautajaisianne. Minä maksan puolet kustannuksista."

"En minä vaan tiedä", vastasi Harris. "Hän on eräs nainen, jolla on merkillinen hauta, ja tahtoisin kernaasti nähdä sen."

"Eiks' herra tahdokaan nähdä hautoja?!" hän kysyi.

"Ei se haittoo mittään", penäsi toverini huolettomasti, "kiinnittäkää hameenne neuloilla."

"En", minä vastasin, "siinä tapauksessa ei Teitä olisi enää elossa, jos asuisin täällä."

"No, kai Te sitten tahdotte katsoa hautoja — ja ruumisarkkuja?"

"Te valehtelette", vastasin julmistuneena; "en tahdo nähdä hautoja — annan palttua haudoillenne! Mitä minä niistä välitän? Meidän perheellämme on omat hautansa. Setä Podgerilla on perhehauta Kensal Greenissä, ja se on koko seudun ylpeys; äidinisäni hautaholvissa Bow'in luona on tilaa kahdeksalle vieraalle ja täti Susannan haudalla Finchleyssä on hautakivi, johon on veistetty kahvikannu seppeleen ympäröimänä, ja se maksaa monta puntaa. Kun tarvitsen hautoja, menen johonkin näistä paikoista nauttimaan. En pidä väliä vieraista haudoista. Vaikka — kun Te olette haudattu, voin tulla katsomaan hautaanne. Siinä kaikki, mitä voin hyväksenne tehdä."

Ukko purskahti itkuun ja sopersi, että eräällä haudalla oli kivi, jota toiset pitivät ihmisruumiin jätteenä, toisella haudalla taas oli kirjoitus, jota ei kukaan osannut selittää.

Se ei saanut sydäntäni heltymään ja ukko sopersi murtuneella äänellä:

"Ettekö myöskään tahdo nähdä maalattua akkunaa?"

Kun ei sekään tepsinyt minuun, veti hän parhaan valttinsa esiin. Hän tuli luokseni ja kuiskutti korvaani:

"Minulla on myös pari pääkalloa hautaholvissa; tulkaa katsomaan niitä. Tehän olette nuori herra, ja matkustatte huviksenne. Tulkaa katsomaan kalloja."

Silloin minä läksin laputtamaan pakoon, mutta vielä juostessani kuulin hänen jankuttavan:

"Tulkaa katsomaan kalloja, rakas herra; tulkaa takaisin! Ette sitä kadu, jos tulette katsomaan kalloja." —

Niin, Harris myös ahmii hautoja, hautakiviä ja kirjoituksia, ja ajatus, ettei saisi nähdä mrs Thomasin hautaa, saattoi hänet raivoon. Hän julisti, että koko retki menisi pilalle, jollei hän saisi nähdä mrs Thomasin hautaa — eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle, jollei olisi muistanut, että tuo hauta oli aivan tiemme varrella.

Minä muistutin hänelle, että meidän täytyy klo 5 olla Sheppertonissa tapaamassa Georgea, ja silloin Harris alkoi sättiä tätä. Miksi, taivaan nimessä, sai George laiskotella koko pitkän päivän ja antoi meidän raahata raskasta purtta jokea ylös häntä vastaan? Miksei hän voinut tehdä työtä leipänsä edestä, kuten me? Istui pankissaan torkkumassa! H—tiin kaikki pankit! Mitä hyötyä pankilla oli hänestä?

"En vielä ikinä ole nähnyt hänen tekevän työtä pankissa", jatkoi Harris. "Joka kerta kun olen siellä käynyt, istua vetelehtii hän lasiseinän takana ja on tekevinään työtä. Minä saan raataa elantoni puolesta, miksi hän saa laiskotella? Ja mitä hyötyä ylipäänsä on pankeista? Kyllä he ovat hanakoita ottamaan rahojamme, mutta menepäs sinne vekselinesi, niin on toinen ääni kellossa! 'Ei ole nykyään rahoja!' 'Hyväksyjä ei ole tarpeeksi tunnettu' y.m. roskaa! Sen kepposen tekivät he minulle viime viikolla kaksi kertaa. En aijo sitä kauvemmin kärsiä. Sanon rahani irti koko hökötyksestä. Jos George olisi täällä, voisimme yhdessä mennä haudalle. En luule, että hän koko päivänä on avannutkaan pankin ovea. Hän on ollut jossakin lurjustelemassa, se on varma, ja me saamme istua täällä raatamassa! Minä menen maihin ottamaan pikarin."

Minä huomautin että lähimpään ravintolaan oli useita penikulmia; ja silloin hän alkoi sadatella jokea. Mitä p—ttä moisella joella oli virkaa, jos matkailijoiden siellä täytyi nääntyä janoonsa?

On viisainta antaa Harrisin rauhassa jupakoida, kun hän on sillä päällä. Hän väsyy kyllä aikanaan ja rauhoittuu sitten itsestään.

Minä sanoin, että vasussa oli väkevöityä limonaatia. Vettä oli myös mukana, ja sekoittamalla nämä kaksi nestettä sai oivallista, terveellistä juomaa.

Silloin hänen vihansa kohdistui limonaateihin, joita hän nimitti koulupoikien ja raittiushullujen juomiksi. Hän sanoi, että ne tärvelivät sekä ruumiin että sielun ja aiheuttivat puolet kaikista rikoksista, jotka Englannissa tehtiin.

Hänen täytyi kuitenkin sammuttaa janonsa, mutta pullo oli vasun pohjalla, joten sitä oli vaikea löytää. Kumartuessaan sitä etsimään ja koettaessaan samalla pitää perää, hän veti väärästä peräsimenköydestä, niin että vene törmäsi rantaan ja tärähdys nakkasi hänet päistikkaa koriin. Siinä hän nyt seisoi päällään koivet ilmassa ja piti veneen laidoista kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän pelkäsi suistuvansa jokeen, kunnes pääsin apuun ja koivesta vedin hänen pystyyn, ja tämä sai hänet yhä raivokkaammalle tuulelle.