Kolme miestä veneessä

KUUDES LUKU.

Kingston. — Opettavia mietelmiä Englannin aikaisemmasta historiasta. — Mietteitä veistetystä tammesta ja elämästä ylipäänsä. — Stivvings-nuoremman surullinen kohtalo. — Unhotan olevani peräsintä hoitamassa. — Jännittävä seuraus siitä. — Hampton Courtin sokkelokäytävä. — Harris oppaana.

Oli hurmaavan ihana aamu myöhään keväällä (tahi aikaiseen kesällä), jolloin ruoho ja lehdet saavat menevämmän värin ja vuodenaika on kuin ihana impi, joka sykkivin sydämin juuri on kehittymäisillään naiseksi.

Useat näistä vanhoista taloista ovat niiltä ajoilta, jolloin Kingston oli kuninkaankaupunki, jolloin ritareja ja hovimiehiä asui hallitsijansa läheisyydessä ja linnan portilla koko päivän vilisi kiiltäviä haarniskoja, korskuvia ratsuja, samettia ja silkkiä ja kauniita kasvoja. Vanhat talot ovat täydellisessä sopusoinnussa peruukkien, polvihousujen, kirjailtujen takkien ja pitkien kirousten kanssa. Siihen aikaan osattiin rakentaa tukevia, kestäviä taloja. Punaiset, kovat tiilet ovat vuosisatojen kuluessa kasvaneet toisiinsa kiinni ja tammiportaat eivät narise eikä notku niitä astuessa.

Tällä hetkellä Harris heitti pois airot, nousi ylös jättäen paikkansa ja istahti taakseen nostaen jalkansa ilmaan. Montmorency ulvoi ja teki kuperkeikan, jolloin ylimmäinen eväskori hypähti ympäri ja koko sisältö vieri ulos.

Tuo Englannin siveä hallitsijatar oli vallan hurmaantunut kapakoihin. On tuskin olemassa niin likaista krouvia 10 penikulman alueella Lontoosta, missä ei Bess olisi joskus käväissyt, syönyt, asunut tahi nukkunut. Olettakaamme, että Harris alkaisi elää uutta elämää ja hänestä koituisi suuri mies, ministeri esim. ja hän kuolisi, tokkohan silloin asetettaisi tauluja kapakoihin, joita hän on käynneillään kunnioittanut: "Harris joi täällä tuopin olutta"; "Harris tilasi kaksi whiskytotia kesällä 88"; "Harris potkaistiin ulos täältä joulukuussa 1886?"

Tuleekohan aina käymään samalla tavoin? Kenties nykyajan tusinatavarat tuhannen vuoden kuluttua ovat "taide-esineitä" ja maksavat painonsa kultaa? Kenties sinisillä kukilla (heimo ja laji tuntemattomat Linnén järjestelmässä!) koristettu kahvikuppi, jonka äreä kyökkikarhu vihoissaan lyö säpäleiksi, tulevaisuudessa huolellisesti kitataan kokoon, pannaan lasikuvun alle salonkiin, ja vain talon rouvalla on lupa sitä tomuuttaa?

Tammiportaista muistan, että eräässä Kingstonin talossa on erittäin komeat portaat veistetystä tammesta. Talossa on aikoinaan asunut joku mahtava, ylhäinen henkilö, mutta nykyään on siinä kauppaliike. Eräs ystäväni meni kerran sinne ostamaan hattua. Hajamielisyydessään hän pisti käden taskuunsa ja maksoi hatun puhtaassa rahassa.

Sitten on meillä tytöt ihailijoineen. Ne tytöt, joilla on ihailijoita, eivät (sanovat he) välitä niistä rahtuistakaan. He sanovat, että kernaimmin tahtoisivat päästä niistä erilleen — ne vaivaavat heitä; mikseivät ne ala hakkailla miss Brownia ja miss Smithiä, jotka ovat vanhoja ja rumia ja joilla ei ole ihailijoita. Itse he eivät pidä ihailijoista. He eivät koskaan aijo mennä naimisiin.

Sitten he tulivat vierashuoneeseen, joka oli suuri, hauska huone; seinät oli verhottu prameilevilla, mutta sievillä sinipohjaisilla seinäpapereilla. Huoneessa ei ollut mitään erinomaista, ja ystäväni ihmetteli miksi hänet oli tuotu tänne. Omistaja meni seinän luo ja koputti siihen. Se antoi kumajavan äänen.

Semmoista on elämä! me olemme vain kedolla heiluva ruoho, joka niitetään ja nakataan pätsiin.

Samassa nuo raa'at hylkiöt Odo ja St Dunstan röyhkeästi tunkeutuvat rauhalliseen kammioon, syytävät karkeita solvauksia lempeän kuningattaren silmille ja raahaavat Edwy-raukan takaisin räyhäävään juhlaan.

Sairaana ollen täytyi hänen maata vuoteellaan, syödä kananpoikia ja pannukakkua ja viinirypäleitä, ja tuo hölmö voi kuitenkin itkeä ulista, kun ei saanut kyhätä rakkaita latinankirjoituksiaan ja lueskella saksan kielioppia!

Palatakseni takaisin veistettyyn tammeen, niin luulen, että isoisemme isoisillä oli paljoa hienompi taiteellinen aisti kuin nykyisellä sukupolvella. Useimmat taideaarteet kokoelmissamme ovat tavallisia, jokapäiväisiä esineitä 14-16 vuosisadalta. Vaikka kenties on se vain niiden kunnioitusta herättävä ikä, joka tekee nuo oluttuopit, rikkinäiset lautaset ja kynttiläsakset kauneiksi ja arvokkaiksi silmissämme.

Olin varsin hämmästynyt, mutten menettänyt malttiani. Sanoin melko sävyisästi:

Näyte-esinettä, jonka vanhin tytär valmisti koulussa, kutsutaan "viktoriaanisen aikakauden koristeeksi", ja on se miltei korvaamaton. Nykyajan tienvarsikapakan sinivalkoisia mukeja, naarmuisina ja lohkeilleina, metsästetään ja myydään painostaan kultaa; rikkaat ihmiset käyttävät niitä punaviinikuppeina, japanilaiset matkailijat ostavat niitä, jotka ovat välttyneet tuholta, "tuliaisina Ramsgatesta" ja "matkamuistoina Margatesta", ja vievät ne takaisin Jedoon muinaisina englantilaisina kuriositeetteina.

No niin, tämä poika sairastui tavallisesti kaksi kertaa viikossa, niin ettei hän voinut mennä kouluun. En luule koko maailmassa olleen niin sairaloista koulupoikaa kuin Sandford & Merton. Jos joku tauti oli liikkeellä 10 penikulman lähettyvillä, voi panna veikkaa siitä, että hän sen sai. Mätäkuussa voi hän saada keuhkokuumeen ja nokkoskuumeen jouluksi. Reumatismi iski häneen kuivaan kesäaikaan ja lokakuun sumussa voi hän saada auringonpiston!

Niin, asian surullinen puoli on siinä, että se, joka ei pane arvoa veistetylle tammelle, saa koko huoneensa sillä verhotuksi, kun taasen ne, jotka sitä todella ihailevat, saavat maksaa suunnattomia summia sen omistamisesta. Niin on maailmassa aina laita. Jokaisella ihmisellä on jotakin, mitä hän ei tarvitse, kun taas toiset ovat saaneet sen, mitä hän enimmin kaipaisi.

Mutta mitäpä hyödyttää tästä puhua; se tekee vain ihmisen alakuloiseksi.

Mutta 200 vuoden päästä on enemmän kuin todennäköistä, että koira kaivetaan esiin jossain paikassa, ilman koipia, häntä katkenneena ja myydään vanhana posliinina ja pannaan lasikaappiin. Ja ihmiset ojentelevat sitä ihaillen toisilleen. Heidän huomiotaan kiinnittää kuonon värin ihmeellinen syvyys ja he pohtivat, kuinka kaunis hävinnyt häntäpalanen epäilemättä oli ollut.

Monen, monen vuoden kuluttua, kun sekä saksilaiset kuninkaat että saksilaiset juhlat olivat olleet ja menneet, katosi vähitellen Kingstonin merkitys joksikin aikaa, mutta se saavutti sen takaisin, kun Hampton Courtin linnasta tuli Tudor- ja Stuart-hallitsijasukujen asunto ja upeat kuninkaalliset huvipurret odottivat ankkurissa joen rantamilla ja ylpeät hoviherrat ja kavaljeerit loistavine kaapuineen tulivat alas rantaan ja huusivat: "Vene hoi! tänne! Kautta h—tin, suurkiitos!"

Miten tuo heikko Edward-kuningasparka mahtoi vihata Kyningestonia! Kruunausjuhla nousi hänen voimiensa yli. Kenties ei sokerimanteleilla täytetty metsäsianpää soveltunut hänen vatsalleen (en luule, että minäkään siitä pitäisin!) tahi oli hän saanut kyllikseen simasta ja kuohuviinistä. Oli miten tahansa, hän hiipi pois meluavasta juhlasta ja meni haaveksimaan kuutamossa lemmityn Elgivansa kanssa.

Minun mielestäni ei miestä tule soimata. Hänhän on porvari, eikä osaa panna arvoa muinaismuistoille. Veistetty tammi on kyllä kaunista katsella ja hauskaa omistaa, mutta epäilemättä ei tämmöisessä huoneessa ole hauska asua. Se on melkein kuin jos asuisi kirkossa.

Minulla on makuuhuoneessani — asun huoneessa "täyshoidolla" — posliinikoira. Se on valkoinen koira. Sillä on vaaleansiniset silmät ja vaaleanpunainen kuono. Se on peräti kiltin ja sivistyneen näköinen haukku. Mutta en itse kuitenkaan sitä ihaile. Se suorastaan harmittaa minua. Ja kevytmieliset ystäväni nauraa virnistelevät sille, eikä edes emäntäni sitä ihaile, mutta puolustaa koiran läsnäoloa huoneessani sillä, että hän itse on saanut sen perinnöksi autuaalta täti-vainajaltaan.

Me emme enää nykyään näe tuon koiran kauneutta. Se on meille liian tuttu. Se on kuin auringonlasku ja tähdet; niiden ihanuus ei meitä sykähdytä, koska ne ovat liian yleisiä meidän silmillemme. Niin on myös tuon posliinikoiran laita. V. 2288 ihmiset ovat siitä haltioissaan. Sellaisten koirien valmistuksesta on tullut kuollutta taidetta. Jälkeläisemme ihmettelevät, kuinka sen teimme ja sanovat, miten taitavia olimme. Meitä kutsutaan mielitellen "noiksi suuriksi vanhoiksi taiteilijoiksi, jotka kukoistivat 19 vuosisadalla ja valmistivat noita posliinikoiria."

Kun tarkemmin mietin asiata, en sentään luule, että viihtyisin täällä, jos todella olisi asuttava näillä tienoilla. Iltasin täällä on hirvittävän synkkää ja yksinäistä. Lampunvalo heittäisi outoja varjoja tummiin paneeleihin; milloin kuvittelisin kuulevani askeleita kylmissä kivisissä käytävissä, milloin taas vallitsisi haudan hiljaisuus, niin että kuulisin sydämeni tykyttävän.

Koulussamme kävi muuan poika, jota me nimitimme Sandford & Mertoniksi. Hänen oikea nimensä oli Stivvings. Hän oli merkillisin poika, minkä koskaan olen nähnyt. Luulen, että hän todella rakasti läksyjään ja kirjojaan. Hän tärveli silmänsä lukemalla vuoteella kreikankieltä, ja ranskalaisia säännöttömiä verbejä hän toukki niin innokkaasti, ettei häntä millään olisi saanut kiskotuksi niistä erilleen. Hänellä oli kaikenmoisia hassuja, nurinkurisia käsitteitä, m.m. että "ahkeruudellaan tuottaa vanhemmilleen iloa ja koululle kunniaa", ja hän halusi ansaita palkintoja, tulla kelpo mieheksi y.m. semmoista roskaa En ole koskaan tavannut merkillisempää ilmiötä, ja samalla oli hän viaton kuin kapalovauva.

Kingstonin kiemurtelevat sivukadut, jotka ulottuvat rantaan saakka, näyttivät varsin runollisilta kirkkaassa auringonvalossa; ja kimalteleva joki aluksineen, viheriät lehtokujat, sirot huvilat rannoilla, Harris punakeltaisessa flanellipuvussaan nurisevana airojensa ääressä, kunnianarvoisa, harmaa Tudorpalatsi, jonka katot kohosivat ilmoille etäämpänä, kaikki tämä muodosti hymyilevän taulun, niin valoisan, tyynen ja rauhaisan, että se väkisinkin sai minut haaveilevalle tuulelle.

Kenties he käsi kädessä seisoivat akkunan ääressä ja ihailivat kuuvalon hopeoimaa jokea; silloin tällöin tunkeusi juominkien meteli ja rähinä alhaalta pitosalista heidän korviinsa.

Kauppias (hän tuntee ystäväni) ällistyi ensin moisesta ihmeestä, mutta päätti sitten — vastaiseksi kehoitukseksi — kutsua miehen katsomaan talon vanhoja tammiveistoksia. Ystävälläni ei ollut mitään sitä vastaan, jonka vuoksi kauppias vei hänet myymälästä asuntoonsa, toiseen kerrokseen. Kaidepuut olivat erinomaisen taiteellista työtä ja koko seinä oli verhottu tammipaneelilla, jonka veistokset olisivat tehneet kunniaa ruhtinaan palatsille.

Ja me toiset pojat, jotka päivän sairaudesta olisimme kernaasti uhranneet kymmenen lukukautta kouluajasta ja joilla ei ollut vähintäkään halua antaa vanhemmillemme ylpeilemisen aihetta, me emme edes voineet saada tavallista kaularöhää! Oleskelimme vedossa, mutta se teki meille vaan hyvää; nautimme oksennuspulveria, mutta se lisäsi vain ruokahaluamme ja teki meidät lihaviksi. Ja Stivvings, joka ei osannut antaa niille oikeata arvoa, sai osakseen kaiken maailman taudit, kun taas me koko lukukauden aikana emme kyenneet hankkimaan pienintäkään sairauden oiretta. Lupa-aikana meitä kyllä muistettiin hinkuyskillä y.m., mutta lukukauden alkaessa paranimme kuten ihmeen kautta ja pysyimme terveinä kuin pukit.

He tapasivat siellä pari turistia, jotka olivat lähes tunnin harhailleet ympäri ja kyllästyneet koko lystiin. Harris sanoi, että he voisivat seurata häntä, jos tahtoivat; hän oli juuri tullut ja aikoi tehdä lyhyen kierroksen siellä, ennenkuin meni ulos. He kiittivät Harrista ystävällisestä avusta ja tallustivat hänen perässään. Heidän esimerkkiään seurasi koko joukko muita turisteja, joita he kohtasivat tiellään, ja vihdoin kertyi siihen kaikki labyrintissa olevat vieraat. Ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaiken toivon löytää ulos ja koskaan enää saada nähdä kotia ja perhettä, saivat uutta rohkeutta Harrisin tavatessaan ja liittyivät seuraan siunaten häntä pelastajanaan. Harris arveli että heitä kaikkiaan oli yli 20 henkeä, ja muuan rouva pienen lapsensa kanssa, joka oli koko aamun harhaillut siellä, tahtoi välttämättömästi pitää Harrisin käsikynkästä, jottei enää kadottaisi pelastusta näkyvistä.

Harris tällöin sanoi tehneensä tarpeeksi vähäksi aikaa ehdottaen, että olisi minun vuoroni; ja niin astuttuamme veneeseen minä menin pois ja otin käteeni hinausköyden sekä ohjasin veneen Hampton Courtin ohitse. Mikä rakas vanha muuri tuo onkaan, joka reunustaa siellä jokea! En koskaan ohita sitä tuntematta itseäni virkistyneeksi tuosta näystä. Sellainen muhkea, kirkas, suloinen vanha muuri; mikä viehättävä taulu se olisikaan, jossa jäkälä kiemurtelisi tuolla, sammal kasvaisi täällä, ujo nuori viiniköynnös kurkistelisi paikan yllä nähdäkseen, mitä tapahtuu vilkkaalla joella ja järkevä vanha myrkkymuratti versomassa hieman alampana. Tuossa vanhassa muurissa on joka kymmenen yardin alalla viisikymmentä väriä, sävyä ja vivahdetta. Jospa vain osaisin piirtää tai maalata, voisin varmasti tehdä ihanan luonnoksen tuosta vanhasta muurista. Olen usein ajatellut, että haluaisin asua Hampton Courtissa. Siellä näyttää niin rauhalliselta ja hiljaiselta, ja se on niin armas vanha paikka kuljeskella ympäriinsä aikaisin aamulla, ennenkuin monia ihmisiä on jalkeilla.

Harris kääntyi uskollisesti oikealle kädelle, mutta tie tuntui pitkältä, ja serkku kysäsi oliko tämä suurikin sokkelokäytävä.

Harris kysyi olinko koskaan käynyt Hampton Courtin sokkelokäytävässä. Hän kertoi muutamakseen olleensa siellä oppaana turistijoukolle. Hän oli kartalta tutkinut labyrinttia ja sen asemakaava oli hänen mielestään niin yksinkertainen, että oli kerrassaan hävytöntä kiskoa kaksi penceä ovirahaa moisesta huvista. Harris sanoi myöhemmin tulleensa johtopäätökseen, että koko kartta olikin laadittu vain yleisön puijaamiseksi, sillä se ei lainkaan vastannut todellisuutta, vaan oli sanalla sanoen erehdyttävä. Harrisin piti näyttää labyrintti eräälle maalaisserkulle. Hän sanoi tälle:

Eräänä talvena hänet nukutettiin ja kiskottiin ulos kaikki hänen hampaansa (hän käytti sitten tekohampaita), sillä häntä vaivasi alituinen hammastauti, joka sitten otti muuttuakseen neuralgiaksi ja korvasäryksi. Hän vilustui vähä väliä ja suurena koleravuonna 1871, jolloin tuo tauti kiersi koko paikkakuntamme ohi, esiintyi vain yksi ainoa poikkeustapaus koko kreivikunnassa: tämä merkillinen tapaus oli nuori Stivvings.

Ei, tarkemmin ajatellen en kerrokaan, mitä Harris sanoi. Myönnän, että syy saattoi olla minun; mutta mikään ei oikeuta voimakasta kieltä ja karkeaa ilmaisua, erityisesti miehessä, joka on saanut huolellisen kasvatuksen, niinkuin tiedän Harrisin saaneen. Ajattelin muita asioita ja unohdin, kuten jokainen saattaa helposti ymmärtää, että pidin peräsintä, mistä oli seurauksena, että sotkeennuimme koko lailla hinausköyteen. Oli aluksi vaikea sanoa, mikä oli meitä ja mikä Middlesexin jokirantaa; mutta jonkin ajan kuluttua asia selvisi ja me pääsimme selville vesille.

Ei, moisia tauluja kertyisi liian paljon. Sitävastoin tulisivat paikat, joissa hän ei käynyt, kuuluisiksi — harvinaisuutensa vuoksi. — "Ainoa ravintola etelä-Lontoossa, missä Harris ei ole ottanut ryyppyä!" Ihmiset rientäisivät kilvan katsomaan mikä mokoma ihmepaikka mahtaisi olla.

Ei, me ihmislapset, sekä naiset että miehet, rakastamme auringonvaloa ja hilpeätä elämätä. Me kammomme yksinäisyyttä ja pimeyttä; miljoonakaupungin huikaisevassa kaasuvalossa ja väentungoksessa tunnemme vasta oikein elävämme. Synkässä, autiossa metsässä tuntuu meistä kuin olisimme eksyneet elämän valtatieltä. Vain kaupungin hälinässä tykyttää ihmiselämän valtimo reippaasti ja hilpeästi; me hyräilemme hauskoja lauluja ja tunnemme itsemme rohkeiksi ja voimakkaiksi. —

Aviomiehillä on rouvia joista he eivät välitä, kun taas vanhatpojat valittavat yksinäisyyttään. Köyhillä ihmisillä, joilla on tuskin itselleenkään leipää, on kahdeksan reipasta lasta. Rikkaat vanhat pariskunnat, joilla ei edes ole läheisiä sukulaisia, kuolevat lapsettomina.

Ajattelin Kingstonia — eli "Kyningestonia", niinkuin sen nimi silloin oli, niihin aikoihin, kun siellä kruunattiin saksilaisia kuninkaita. Suuri Caesar meni siellä joen yli ja roomalaiset legioonat asettuivat leiriin joen partaille. Caesar, kuten myöhemmin kuningatar Elisabeth, näytti ennättävän joka paikkaan, vaikka hän käyttäytyi paremmin kuin hyvä kuningatar Bess: hän ei käynyt kapakoissa.

"Voimmehan pistäytyä labyrintissä; koko hökötys on tosin naurettavan yksinkertainen, mutta voithan sitten sanoa käyneesi täällä. Koko salaisuus on siinä että aina kääntyy oikealle kädelle. Voimmehan kävellä siellä joku kymmenen minuuttia, ennenkuin menemme aamiaiselle."

"Tammea", selitti hän. "Koko seinä on veistettyä tammea, samoinkuin portaissakin."

"Sitähän minäkin", jupisi serkku, "sillä olemme vaeltaneet runsaasti pari penikulmaa."

"Se on Europan suurin", vastasi Harris.

"Mitäs tuo on? Miksi —"

"Mitä ihmettä", tokasi ystäväni moittivasti, "tarkoitatteko todella, että olette verhonnut veistetyn tammen sinisillä seinäpapereilla?"

"Hei! Mitäs tuo on?"

"Aivan oikein, ja perhanan kalliiksi se tulikin. Täytyi näet ensin panna alle hieno, sileä laudoitus. Mutta huone on nyt sangen hauska. Se oli ennen synkkä kuin hautaholvi."

Harris alkoi itsekin ihmetellä käytävän pituutta, mutta hän pitkitti rohkeasti kulkua, kunnes he kulkivat vehnäleipäpuolikkaan ohi, josta Harrisin serkku sanoi voivansa mennä valalle, että oli nähnyt sen jo 7 minuuttia takaperin. Harris rokasi: "Se on mahdotonta!" mutta rouva sanoi: "Ei suinkaan", sillä hän oli Harrisin tavatessaan ottanut sen lapseltaan ja nakannut maahan. Hän lisäsi toivovansa, ettei ikinä olisi Harrisia tavannut ja lausui epäilevänsä että tämä oli petkuttaja. Harris raivostui, otti karttansa esiin ja alkoi selittää rakennuksen suunnitelmaa.

"Kartta voi olla hyvä kyllä", huomautti eräs seurasta, "jos vaan tiedätte sanoa missä kohdalla parhaillaan olemme."

Sitä ei Harris kuitenkaan tiennyt, vaan ehdotti, että palattaisiin käytävän suulle ja alotettaisiin alusta. Ehdotuksen jälkimmäinen osa ei herättänyt sanottavaa ihastusta, mutta jokainen oli yhtä mieltä siitä, että palattaisiin käytävän suulle. — He kääntyivät siis takaisin ja alkoivat laputtaa Harrisin kintereillä ja 10 minuutin kuluttua oli seurue jälleen — keskipisteessä.

Harris yritti väittää, että tämä oli ollut aikomuskin alusta alkaen, mutta joukkue näytti niin uhkaavalta, että hän katsoi parhaaksi julistaa, että oli hieman erehtynyt.

Nyt he siis tiesivät missä kohdalla olivat. Kartta otettiin esille, ja kaikki näytti niin peräti yksinkertaiselta. He läksivät nyt kolmannen kerran vaeltamaan.

Kolmen minuutin kuluttua he taasen olivat keskipisteessä!

Sen jälkeen heidän oli tuiki mahdotonta päästä pois keskustasta. Valitsivat he minkä käytävän tahansa, aina saapuivat he keskustaan takaisin. Tämä toistui kerta toisensa jälkeen. Harris otti jälleen karttansa esille, mutta sen näkeminen sai joukon julmistumaan ja he kehoittivat häntä "hyvän sään aikana" kätkemään kartan taskuunsa. Harris-parka huomasi joutuneensa kokonaan epäsuosioon.

Vihdoin loppui heidän kärsivällisyytensä ja he alkoivat mylviä ja karjua vartijoita. Mies ilmestyikin ulkopuolelle ja huusi heille mitä tietä heidän tuli kulkea. Mutta heidän aivonsa olivat niin sekaisin, etteivät he tajunneet mitään, jonka vuoksi vartija käski heidän odottaa siellä, kunnes hän tulisi heitä opastamaan.

Kohtalo oli kuitenkin tahtonut toisin. Mies oli vasta tullut toimeensa ja tottumaton. Hän ei löytänytkään opastettaviaan, vaan harhaili ympäri, kunnes hänkin todenteolla eksyi. Joskus he kuulivat hänen askeleensa, tahi näkivät vilahduksen hänestä käytävän risteyksessä, mutta hänen ei onnistunut päästä heidän luokseen, vaikka miten olisi yrittänyt.

He saivat kaikin odottaa, kunnes muuan vanhemmista vartijoista palasi päivälliseltä, ennenkuin pääsivät ulos sokkelosta.

Harris huomautti lopuksi, että hänen käsityksensä mukaan oli se varsin nerokkaasti laadittu sokkelokäytävä; ja me päätimme narrata Georgea menemään sinne paluumatkalla ja toivottomasti eksymään.