Kolme miestä veneessä

NELJÄS LUKU.

Muonakysymys. — Lamppuöljyn haitat. — Juuston edut matkaseurana. — Muuan aviovaimo hylkää kotinsa. — Vieläkin varokeinoja kaatumisen varalle. — Minä panen tavaroita kokoon. — Kiusaa tekeviä hammasharjoja. — George ja Harris panevat tavaroita kokoon. — Montmorencyn häpeämätön käytös. — Me menemme levolle.

Sitten ryhdyimme pohtimaan muonakysymystä. George sanoi:

Vastasin, että hän oli käskenyt säilyttämään niitä kosteassa paikassa, ja ettei kukaan saanut niitä koskea.

Vastasin luulevani, ettei Tom silloin enää ikinä voisi tuntea elämän halua.

Vakuutin vielä, etten ollut missään tekemisissä asian kanssa; rouva sanoi kernaasti sen uskovansa, mutta lupasi puhua Tomille, kun tämä palasi kotiin.

Vaikka minä pidän paljon juustosta, luulen, että George on oikeassa siinä, ettei meidän tule ottaa lainkaan juustoa mukaamme.

Toiseksi murkinaksi George ehdotti munia, lihamuhennosta, jota — sanoi hän — on helppo valmistaa, kinkkua, teetä, leipää, voita ja sokeroitua hedelmähilloa. Siinä olisikin tarpeeksi, arveli hän. Missään tapauksessa emme ottaisi mukaan juustoa. Juusto, samoinkuin öljy, pyrkii liiaksi ilmaisemaan läsnäolonsa. Se vaatii koko veneen itselleen. Se tunkeutuu joka paikkaan ja antaa höysteensä kaikelle. Ette tiedä sanoa mitä syötte, onko se omenatorttua, kaalipiirakkaa vaiko karviaismarjahilloa kerman kanssa. Kaikki maistuu juustolta! Ei, juustolla on liiaksi voimakas tuoksu.

Senpä vuoksi nyt päätimme ottaa mukaan väkiviinakeittiön. Sekin on tarpeeksi kiusallista ainetta. Saa syödä väkiviinalla höystettyä paistia ja leipää. Mutta kaikitenkin on lamppusprii suurissa annoksissa nautittuna terveellisempää ihmisruumiille kuin lamppuöljy.

Se oli varsin muistettava matka, jonka tein juustojen seurassa. Otin ajurin asemalle. Mies ajoi ensin askel askeleelta, kuten unissakävijä. Mutta eräässä kadunkulmassa puhalsi tuuli takaapäin — juustot olivat ylinnä vaunuissa — ja ajuri alkoi piestä hevostaan kuin vimmattu ja saapui pikajunan vauhdilla asemalle.

Sain pilettini ja astelin mahtavasti juustojen perässä pitkin asemasiltaa ja ihmiset väistyivät kunnioittavasti oikealle ja vasemmalle. Oli paljon matkustajia ja vaunussa, johon astuin, oli jo seitsemän henkeä. Muuan äreä vanha herra tiuskasi, että vaunu jo oli täysi, mutta en ollut millänikään. Sijoitin juustot ylös verkkoon, istahdin, pyyhin hikeä kasvoiltani ja virkoin kohteliaasti hymyillen, että oli kuuma päivä. Kului pari sekuntia ja tuo vanha äreä herra alkoi näyttää levottomalta.

Rouva sai uuden ajatuksen.

Rouva huomautti:

Otin kaksi kantajaa kuljettamaan tavaroitani vaunuun. Se, jonka osalle molemmat juustot tulivat, sitoi nenäliinan suunsa ja sieranten ympärille.

Mutta Tom viipyi Liverpoolissa kauvemmin kuin mitä oli aikonut; ja kun ei häntä kolmen päivän kuluttua kuulunut, tuli rouva minun luokseni.

Muistan miten kerran Liverpoolissa tapasin erään ystäväni, joka oli ostanut pari juustoa. Ne olivat upeita juustoja, pehmeitä ja mehukkaita, Niiden tuoksu levisi 200 hevosen voimalla, ja jo puolen penikulman päässä voi haistaa ihmisen, joka oli niitä pidellyt. Niin, aijoin lähteä Liverpoolista, ja koska ystävälläni vielä oli siellä asioita toimitettavana, pyysi hän minua ottamaan juustot mukaani Lontooseen. Itse hän palaisi kotiin pari päivää myöhemmin ja hän pyysi minua pitämään hellää huolta juustoista.

Minusta tuntuu, että George liiaksi usein jankuttaa kaatumisesta. Ei ole hyvä ennustella moisia tapaturmia vesille lähtiessä.

Meillä oli kerran mukanamme öljykeittiö, mutta sitä koetta emme ikipäivinä uudista! Me ikäänkuin asuimme lamppuöljykaupassa sen viikon. Se on kovin "tuoksuvaa" ainetta. En koskaan ole nähnyt minkään hajun tarttuvan niin herkästi ympäristöönsä kuin lamppuöljyn. Me pidimme öljykannua veneen keulassa, ja sieltä levisi tuoksu peräsimeen saakka imetyttäen koko aluksen ja kaikki mitä siinä oli; vieläpä sitä riitti ympäristönkin osaksi: se saastutti koko joen, koko ilmakehä tuoksui öljyltä. Milloin oli tuuli idässä, milloin lännessä, etelässä tahi pohjoisessa, mutta tulipa tuuli sitten pohjoisnavalta tahi Saharan hieta-aavikoilta — alati oli sillä läpitunkeva lamppuöljyn tuoksu.

Me yritimme päästä eroon siitä Marlowissa. Me jätimme veneen sillan korvaan ja menimme kaupungille kävelemään, mutta — tuo kirottu haju seurasi kintereillämme. Koko kaupunki tuntui olevan upotettu lamppuöljyyn. Kuljimme kalmiston läpi. Meistä tuntui kuin olisivat vainajat olleet haudatut öljyyn. Koko Suurkatu lemusi öljyltä, me ihmettelimme miten ihmiset voivat elää moisessa ilmakehässä. Sitten vaelsimme useita penikulmia Birminghamiin vievällä maantiellä, mutta sama juttu sielläkin: koko seutu oli meistä öljyllä kasteltua.

Luulin hänen sitä tehneen ja lisäsin, että hän näytti olevan suuresti niihin kiintynyt.

Lopultakin ystäväni pääsi niistä eroon kuljettamalla ne autiolle merenrannalle, minne ne kaivettiin syvälle hietaan. Tämä seutu sai senjälkeen oivallisen maineen, Matkustajat ihmettelivät, etteivät ennen olleet tunteneet miten voimakasta meri-ilma oli, ja rintatautisia tulvi vielä vuosia jälkeenpäin näille seuduille.

Kun vihdoin puoliyön aikaan palasimme tältä surkealta retkeltä, heittäysimme pitkäksemme tuuhean tammen juurelle ja teimme pyhän valan (noituneet öljyä olimme kyllä koko viikon ajan, mutta olimme käyttäneet vain tavallisia, jokapäiväisiä kirouksia) — teimme, sanon, pyhän valan, ettemme ikinä enää ottaisi lamppuöljyä mukaan veneretkelle — ja sen valan tulemme myös pitämään.

Ja öljyä valui astiasta ympäri venettä; se tahrasi telttamme ja öljyn maku ja haju ne oikein imeytyivät ruokavarastoomme.

Ja sitten he alkoivat katsella oikeaan ja vasempaan, he haistelivat ilmaa, nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja siirtyivät toiseen vaunuun. Muuan lihava, arvokkaan näköinen rouva sanoi, että oli hävytöntä kohdella parempia ihmisiä moisella tavalla; hän kokosi lukemattomat käärönsä ja meni matkaansa. Jälellä olevat neljä matkustajaa kestivät tuokion kauvemmin, mutta vihdoin eräs heistä arveli, että vaunuun mahtoi olla kätketty lapsen ruumis ja kolme heistä nousi ja luikki tiehensä.

Hän sanoi, että se oli salajuoni, jonka kautta aijottiin saada hänet viralta pois herättämällä vainajat arkuissaan.

Hän piti sanansa ja antoi matamin hoitaa taloa sillä välin. Kun näet tältä, matamilta, kysyttiin tunsiko hän hajua, vastasi hän: "Mitä ihmeen hajua?" ja kun hänen käskettiin sijoittaa nenänsä aivan juustoihin kiinni ja vetää henkeä sieranten kautta, sanoi hän tuntevansa lievän meloonituoksun. Tästä tehtiin johtopäätös, ettei juustoilmakehä voinut — ainakaan sanottavasti — vahingoittaa tätä naista, jonka vuoksi hän sai jäädä taloa vartioimaan.

Hän ei enää palannut vaunuuni vaan etsi itselleen toisen paikan.

Hymyilin ainoalle jälelle jääneelle herralle — otaksun hänen olleen papillista säätyä — ja sanoin, että arvatenkin tulisimme saamaan koko vaunun itsellemme. Hän vastasi naurahtaen, että muutamat ihmiset pitävät turhaa touhua pikkuseikoista. Samassa juna läksi liikkeelle. Ja pian huomasin että matkatoverini näytti kovin hermostuneelta, hän käänteli itseään, pyyhki hikeä otsaltaan ja käyttäytyi kuin merisairas. Kun juna saapui Crewen asemalle, ryntäsi hän tuhkanharmaana kasvoiltaan ohitseni aseman ravintolaan ja kuulin hänen tilaavan puoli pulloa konjakkia, jonka hätäisesti kaatoi suuhunsa.

Hotellin lasku nousi 15 guineaan ja ystäväni Tom laski, että juustot täten tulivat maksamaan hänelle 8 shillinkiä 6 penceä naula. Hän sanoi suuresti pitävänsä juustosta, mutta moinen hinta nousi hänen varojensa yli. Hän päätti hävittää koko juustot ja heitti ne kanavaan, mutta sai onkia ne ylös jälleen, sillä kaikki laivurit ja kipparit joella tekivät valituksen maistraattiin. He sanoivat tukehtuvansa. Sitten hän eräänä pimeänä yönä piiloitti ne seurakunnan ruumishuoneeseen. Mutta coroner älysi ne ja nosti hirmuisen metelin.

Harrisin kasvot alkoivat taas kirkastua. George ehdotti liha- ja hedelmäpiirakoita, kylmää paistia, tomaatteja, hedelmiä ja vihanneksia. Mitä juotavaan tuli, päätimme ottaa mukaamme erästä Harrisin keksimää tahmeaa seosta, jota veteen sekoitettuna sanotaan limonaatiksi, ja sitäpaitse teetä ja pullon whiskya, siltä varalta, sanoi George, että kaatuisimme.

Harris ja minä yhdyimme mielipiteeseen.

Eustonissa astuin junasta, otin juustot ja vein ne ajurilla ystäväni kotiin. Kun hänen vaimonsa tuli huoneeseen minua tervehtimään, hän ensin säpsähti, katseli ympärilleen ja kysyi liikutuksesta värisevällä äänellä:

Crewesta saakka sain koko matkan olla yksin vaunussa, vaikka juna muuten oli tulvillaan väkeä. Kun pysähdyimme asemilla, yritti ihmisiä aina tulla vaunuuni.

"Vallan kernaasti, poikaseni", minä sanoin. "Teen sen kernaasti."

"Täällä on runsaasti tilaa, Maria, mennään sinne." "Kas tässä, Tom, on aivan tyhjä vaunu." Mutta saatuaan oven auki, he kimpsuineen kampsuineen pysähtyivät kynnykselle. Ei kukaan tahtonut istua vaunuun; kernaammin he menivät toisiin, täyteen ahdettuihin vaunuihin tahi maksoivat lisäpiletin ensi luokkaan.

"Täällä on kovin raskas ilma", hän sanoi.

"Tässä on juustoa", minä vastasin. "Tom osti ne Liverpoolissa ja pyysi minua tuomaan ne mukanani."

"Saanko lähettää ne tänne Teille?"

"Saamme tulla toimeen teettä iltapäivillä", sanoi George (Harrisin naama synkistyy), "mutta sen sijaan syömme k:lo 7 oikein vankan aterian — puolinen, iltatee ja illallinen yhdistettyinä."

"Rouvani", minä vastasin, "omasta puolestani rakastan juuston hajua, ja olen alati pitävä matkaani Liverpoolista niiden seurassa onnistuneena, suloisena huvimatkana. Mutta täällä maailmassa täytyy meidän myös ottaa huomioon toisten tunteita. Nainen, jonka katon alla minulla on kunnia asua, on leski ja, kuten luulen, sitäpaitse orpo. Hän tuntee voimakasta, tahtoisin sanoa kaunopuheliasta, vastenmielisyyttä kaikkea 'konstailemista' vastaan. Ja tunnen vaistomaisesti, että hän pitäisi miehenne juustojen oleskelua talossaan 'konstailemisena', ja minä en koko maailman aarteiden hinnasta tahtoisi minusta sanottavan, että konstailen leskien ja orpojen kanssa."

"No niin", virkkoi ystäväni vaimo nousten tuolilta, "niinpä ei ole muuta neuvoksi kuin että minä ja lapset muutamme hotelliin asumaan, kunnes nuo juustot ovat syödyt loppuun. Kieltäydyn kauvempaa asumasta samassa talossa kuin ne."

"Mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle kaikki."

"Mitä Tom sanoi noista juustoista?" kysyi hän.

"Luuletteko, että hän pahastuisi", kysäsi hän, "jos maksaisin punnan jollekin jätkälle, jotta hän veisi ne pois talosta ja kuoppaisi jonnekin syrjäiseen paikkaan?"

"Kuulkaa, ettekö Te tahtoisi säilyttää niitä hänelle?" kysyi hän.

"Ihan tukehduttava", lisäsi hänen naapurinsa.

"Ei öljykeittiötä", virkkoi George katsahtaen meihin merkitsevästi, ja

"Ei ole luultavaa, että kukaan niitä koskee. Oliko Tom haistanut niitä?"

"Alkakaamme murkinasta (George on aina käytännön mies.) Niin, sitä varten tarvitsemme paistinpannun." — Harris huomautti että se oli jotenkin vaikeasti sulavaa ravintoa, mutta me sanoimme, että hän oli nauta, ja George jatkoi: "sitten tarvitsemme teekannun ja kattilan sekä väkiviinakeittiön."

Mutta olen iloinen siitä, että otimme whiskya mukaan.

Olutta emme ottaneet eikä viiniä. Ne tekevät ihmisen uniseksi ja tylsäksi, joten ne eivät sovellu veneretkelle. Iltasin voi kyllä ottaa lasin, kun istuu ulkona kaupungilla, katselemassa ihmistulvaa, mutta auringonpaahteessa, kun on kova työpäivä edessä, on paras olla niitä nauttimatta.

Teimme luettelon kaikesta mitä ottaisimme mukaan, ja siitä koitui pitkä lista, ennenkuin iltasella erosimme. Seuraavana päivänä — se oli perjantai — ostimme kaikki tarpeet ja kokoonnuimme iltasella latomaan niitä kokoon. Meillä oli suuri matkalaukku vaatteita ja pari tukevaa koria muonavaroja ja keittoastioita varten. Siirsimme pöydän akkunan luo, ladoimme tavarat suureen läjään lattialle ja istahdimme sitä katselemaan.

Minä julistin tahtovani "pakata."

Olen ylpeä taidostani sillä alalla. Tavaroiden kokoonpano matkalle lähtiessä on muuan niitä monia asioita, joissa tiedän olevani kaikkia muita ihmisiä etevämpi (ihmettelen joskus itsekin miten paljon tämmöisiä asioita on olemassa). Selitin asian Georgelle ja Harrisille ja huomautin, että olisi viisainta jättää koko homma minun huostaani. He antoivat suostumuksensa epäilyttävän alttiisti, mikä sai minut aavistamaan pahaa. George täytti piippunsa ja heittäysi nojatuoliin. Harris taasen nosti koipensa pöydälle ja sytytti sikarin.

Se ei ollut lainkaan ollut tarkoitukseni. Minä tietenkin olin ajatellut, että ottaisin koko edesvastuun niskoilleni ja George ja Harris suorittaisivat työn minun johdollani. Joskus täytyisi minun puuttua asiaan, työntää heidät syrjään säälivällä: "No, olet sinä…! Kas sitä! Näin se on tehtävä. Näitkö miten helposti se kävi!" — niin sanoakseni opettaisin heitä. Heidän käsityksensä asiasta harmitti minua. Ei mikään kiukuta enemmän kuin nähdä toisten vetelehtivän kädet ristissä, kun itse on työssä ja touhussa.

Asuin muutamakseen yhdessä erään toverin kanssa, joka oli saattaa minut raivoon moisella käytöksellä. Hän voi tuntikaudet venyä sohvalla ja seurata minua katseillaan, kun puuhasin huoneessa. Hän sanoi, että teki oikein hyvää nähdä minun olevan työssä. Hän tunsi nyt, sanoi hän, ettei elämä ollut tyhjä unelma, vaan ylevä tosiasia täynnä jaloja tehtäviä ja velvollisuuksia. Hän oli hapuillut pimeydessä, kunnes tapasi minut, sillä hän ei koskaan ollut nähnyt tehtävän työtä.

Minä en ole sen luontoinen. En voi nähdä toisten hommaavan ja itse olla laiskana, vaan tahdon johtaa työtä, käydä kädet taskuissa ja antaa hyödyllisiä ohjeita. En voi sille mitään. Se johtuu tarmokkaasta luonteestani, otaksun.

En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan aloin latoa tavaroita kokoon. Se oli pulmikkaampi tehtävä kuin olin odottanut, mutta vihdoin sain matkalaukun kokoon ja istahdin sille vetämään hihnoja kiinni.

"Etkö aijokaan ottaa jalkineita?" huomautti Harris.

Katsahdin ympärilleni ja älysin unhoittaneeni ne. Se on niin Harrisin tapaista. Hän ei tietystikään voinut sanoa sitä, ennenkuin laukku oli pantu kiinni! Ja George nauraa virnisteli — tuota harmittavaa, typerää, pirullista nauruaan, johon vain hän kykenee. Se saattaa minut aina raivoon.

Avasin laukun ja sulloin jalkineet sinne. Juuri kun olin sitä lukitsemassa, sain kauhistuttavan ajatuksen: oliko hammasharjani tullut mukaan? En tiedä mistä se tulee, mutta en koskaan tiedä onko hammasharja mukana vai eikö.

Se on kapine, hammasharjani, joka kiusaa minua ollessani matkoilla ja katkeroittaa koko elämäni. Näen unta, ettei sitä ole mukana, herään kauhusta väristen ja syöksen vuoteeltani sitä etsimään. Aamusin sullon sen laukkuun, ennenkuin olen sitä käyttänyt, ja saan purkaa kaikki; — tavallisesti löydän sen viimeisten esineiden joukosta laukun pohjalta. Sitten "pakkaan" jälleen ja unhoitan sen hotelliin, niin että viimeisessä tingassa saan juosta sitä noutamaan ja viedä sen asemalle nenäliinaan kiedottuna.

Tietysti täytyi minun nytkin purkaa koko laukku ja — tietenkään en sitä löytänyt. Mellastin tavaroitten parissa niin perinpohjin, että ne vihdoin lienevät olleet siinä tilassa, missä ne olivat ennen maailman luomista, kun vallitsi kaaos. Georgen ja Harrisin harjat löysin kahdeksantoista kertaa peräkkäin, mutta en omaani. Ladoin tavarat yksitellen laukkuun ja ravistin joka esinettä. Vihdoinkin löysin harjani — saappaasta. "Pakkasin" vielä kerran.

Kun olin valmis, kysyi George oliko saippua mukana. Vastasin että minusta se oli samantekevä; löin laukun kiinni ja kiristin remmit. Huomasin työni päätettyä että olin sullonut tupakkamassini laukkuun, joten se oli taasen avattava. Vihdoin k:lo 10.50 oli laukku kunnossa, mutta molemmat korit olivat vielä jälellä. Harris sanoi, ettei meillä enää ollut kuin 12 tuntia lähtöömme, jonka vuoksi oli parasta, että George ja hän suorittivat loput. Minä suostuin, istahdin nojatuoliin ja he ryhtyivät työhön.

He alottivat reippaasti ja hilpeästi arvatenkin näyttääkseen minulle, miten sen tuli käydä. Minä en virkkanut mitään — odotin. Kun George on joutunut hirteen, on Harris huonoin tavaransälyttäjä maailmassa. Minä katselin tavararöykkiöitä: lautasia ja kuppeja, kattiloita, pulloja ja purkkeja, keittiöitä, leipiä, piirakoita, hedelmiä y.m., y.m. ja aavistin, että näytelmä pian tulisi huvittavaksi.

En erehtynytkään. He alottivat särkemällä kupin. Se oli heidän ensi työnsä. He tekivät sen kaiketi näyttääkseen minulle mihin kaikkeen kykenivät ja herättääkseen huomiotani.

Sitten Harris sijoitti mansikkahillon tomaatin päälle, joka meni mäsäksi, niin että se oli teelusikalla sorkittava ulos.

Nyt oli Georgen vuoro ja hän tallasi voihin. Minä en virkkanut sanaakaan, vaan asetuin istumaan pöydän laidalle ja katselin ukkosten hommaa. Se harmitti heitä enemmän kuin terävin pilkka, minä tunsin sen. Se hermostutti heitä ja teki heidät levottomiksi; he tallasivat tavaroita, toisia he asettivat paikkoihin, mistä niitä tarvittaessa ei löydetty. He sijoittivat piirakat pohjalle ja raskaita esineitä päälle, jolloin edelliset musertuivat.

Suolaa he siroittelivat joka paikkaan, ja voi sitten! En koskaan elämässäni ole nähnyt kahden ihmisen saavan niin suuria aikaan voinaulalla kuin nyt. Sittenkuin George oli irroittanut tohvelinsa siitä, yrittivät he sulloa sitä kattilaan. Se ei tahtonut mennä sinne, ja jo sisällä oleva osa ei enää tahtonut tulla ulos. Lopultakin he onkivat sen kattilasta ja sijoittivat sen tuolille. Harris istahti nyt sen päälle, niin että se tarttui kiinni hänen housuihinsa, jonka jälkeen he alkoivat etsiä sitä joka sopesta.

"Voin mennä valalle siitä, että panin sen tuolille", jupisi George tuijottaen tyhjää tuolia.

"Näin omin silmin, että panit sen siihen pari minuuttia sitten", sanoi

Harris.

He vaelsivat taas huoneen ympäri, mutta voita ei löytynyt; ja ällistyneinä tuijottivat he toisiinsa.

"En vielä ole mokomaa nähnyt", virkkoi George.

"Se on oikea ihme!" säesti Harris.

George meni nyt Harrisin selän taakse ja huomasi missä voi oli.

"Kas, tuossahan se on ollut koko ajan", murahti hän.

"Missä?" tokasi Harris ja pyörähti katsomaan.

"Seiso alallasi, kuuletko!" ärjäsi George hyökäten hänen jälessään.

Vihdoin he saivat sen irroitetuksi ja panivat sen teekannuun.

Montmorency oli tietenkin mukana koko ajan. Montmorencyn korkein pyrintö elämässä on tuppautua toisten ihmisten tielle ja saada heidät noitumaan. Jos hän voi sekaantua asiaan, missä häntä ei tarvita ja saada häiriötä aikaan, niin että raivostuneena nakkaa ensi esineen, joka käteen sattuu, hänen jälkeensä, silloin tuntee hän, ettei hänen päivänsä ole mennyt hukkaan.

Hänen suurin nautintonsa on saada joku kompastumaan häneen ja latelemaan karkeita kirouksia, ja kun se hänelle onnistuu, ei hänen ylpeydellään enää ole rajoja.

Tietysti hän nytkin tuli ja istahti esineiden päälle, joita juuri sillä hetkellä tarvittiin. Häntä näytti myös vaivaavan harhaluulo, että George ja Harris ojentaessaan kättään jotakin ottamaan halusivat hänen kylmää, kosteata kuonoaan käteensä. Hän tallasi hillopurkkiin, pureskeli teelusikoita; vihdoin hän leikillä kuvitteli sitrooneja rotiksi ja hypätä loikkasi vasuun sekä "tappoi" niistä kolme, ennenkuin Georgen onnistui läimäyttää häntä paistinpannulla.

Harris sanoi, että minä yllytin koiraa. En suinkaan häntä yllyttänyt. Moinen koira ei kaipaa yllykettä. Se on hänen luontainen, synnynnäinen perisyntinsä, joka saa hänet täten käyttäytymään.

Valmistukset olivat lopussa klo 12.50 yöllä. Harris istahti suurimman vasun päälle ja lausui toivovansa, ettei mitään ollut särkynyt. George sanoi, että mikä särkyi, oli särkynyt, ja tämä viisaus näytti häntä lohduttavan. Hän sanoi myös olevansa valmis menemään levolle ja niin olimme me toisetkin. Harris nukkuisi tämän yön luonamme ja me nousimme kaikki yläkertaan. [Englantilaisessa kodissa ovat makuuhuoneet aina talon yläkerrassa. Suom. muist.]

Vedimme arpaa vuoteista ja tuloksena oli, että Harris nukkuisi minun huoneessani.

"Miten aikaiseen herätän teidät, pojat?" kysäsi George.

Harris vastasi: "Kello seitsemän."

"Ei, kello kuusi", sanoin minä, sillä aijoin kirjoittaa pari kirjettä.

Riitelimme tästä tuokion Harrisin kanssa, mutta tingimme puolet kumpikin ja sanoimme siis 1/2 7.

"Herätä meidät klo 6.30, George", sanoimme.

George ei vastannut, ja huomasimme sen johtuvan siitä, että hän oli vaipunut uneen ja nukkui kuin hako. Me sijoitimme nyt kylpyammeen siten, että hänen aamulla täytyi ehdottomasti astua siihen. Tyytyväisinä menimme sitten levolle.