Kolme miestä veneessä

TOINEN LUKU.

Matkasuunnitelmaa pohditaan. — Mitä etuja on teltissä asumisesta kauneina öinä. — Samoin sateisina. — Sovimme kultaisesta keskitiestä. — Miltä Montmorency ensi näkemältä näyttää. — Arvellaan sitä liian hyväksi tätä maailmaa varten; mutta nämä arvelut osottauvat sittemmin perin aiheettomiksi. — Kokous päättyy.

Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.

Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan — ja koko ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet, että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.

Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.

Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.

Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.

Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.

Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni vastaa raunioista:

Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä kuiskauksilla.

Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan. Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi, näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko hökötyksen.

Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla. Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.

Päätimme lähteä ensi lauantaina — ensi asemana Kingston. Harris ja minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin, ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin, jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät siellä.

On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei näytä niin peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.

Mutta saatuani maksaa tusinan kananpoikia, jotka hän oli surmannut; käytyäni hänen niskaansa ja kannettuani hänet — murisevana ja potkivana — pois 114 katutappelusta; kun eräs vanha rouva näytti minulle kuolleen kissan ja nimitti minua "murhaajaksi"; kun naapurini haastoi minut oikeuteen syystä, että annoin "vihaisen koiran" käydä ulkona, koiran, joka oli pitänyt häntä piiritystilassa hänen omassa halkovajassaan kylmänä yösydännä, niin ettei hän pariin tuntiin rohjennut pistää nenäänsä ovesta ulos; ja vihdoin kuultuani että puutarhuri oli voittanut 30 shillinkiä vedonlyönnissä Montmorencyn rotantappamistaidosta, niin aloin vähitellen uskoa, ettei häntä vielä muutamaan aikaan otettaisi täältä pois.

Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä täyteen.

Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut — ja on vielä laulava tuhansia vuosia — lauluaan, jota me, jotka usein olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme, vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.

Lurjustella tallin edustalla ja koota ympärilleen valittu kokoelma kaupungin pahimpia koiralurjuksia, sekä retkeillä niiden seurassa pitkin raitteja tappelemassa toisten koiralurjusten kanssa, se on Montmorencyn mielestä oikeata "elämää." Siksipä hän innokkaasti hyväksyikin hotelli- ja majatalotuuman.

Kun tämä asia niinmuodoin oli ratkaistu kaikkien neljän tyytyväisyydeksi, oli vielä päätettävä mitä ottaisimme mukaamme. Olimme juuri alottaneet keskustelun, kun Harris sanoi, että oli jo kylliksi puhuttu yhdeksi iltaa, ja ehdotti, että menisimme ottamaan pikarin. Hän oli näet keksinyt paikan tässä lähellä, torin varrella, missä oli oivallista irlantilaista whiskya tarjolla.

Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."

Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja huudahtaisit:

Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla huomaatkin, että se on Jim.

Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea, kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta — kunnes äänemme vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin — ei kukaan ole halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi rauha, sopu ja rakkaus — ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto, kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. —

Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut, että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.

Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan, ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin menemään levolle.

Illallisaterian huomattavin ruokalaji on — sadevesi. Leipä sisältää 2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.

Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä, joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä henkäystään.

Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole runollisuuden oirettakaan — ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää kastiketta pihvipaistilleen.

Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi virkkaen:

Harris sanoi:

George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä, vapaata ja patriarkallista.

Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?

"Älä sinä raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!" kiljaset.

"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."

"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä on Bill?"

"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima nektaria."

"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa kiihkeä nykäys ja sinun puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi, mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette samalla kertaa:

"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"

"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."

"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."

"Mitä sinä siellä teet?" huudat.

"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut — se on sinut parantava silmänräpäyksessä."

"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?" tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:

"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.

"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"

"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä, niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.

"Entäs sinä?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"

George sanoi olevansa janoinen (hänellä on aina jano) ja kun minäkin aavistin, että pisara lämmintä whiskya sitroonan keralla olisi hyvää sairaudelleni, keskeytimme istunnon seuraavaan iltaan, ja kokouksen jäsenet ottivat hattuunsa ja menivät ulos.