Isäntä ja renki Tolstoi

X.

Nikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi tunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin myllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja sitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja tahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei hievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä nostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan muserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. "Anna jo olla!" sanoo hän jollekin, — sille, joka painaa häntä kuormalla selkään. — "Ota säkit pois!" — Mutta kuorma painaa häntä yhä kylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja muistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka makaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi kertaa kavioillaan rekeä vastaan.

— Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! — sanoo Nikita isännälle varovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.

— "Herra, taivaan Isä, näköjään kutsut minutkin pois", — sanoi Nikita itsekseen. — "Tapahtukoon Sinun pyhä tahtosi! Vaan kammottaa. No, eihän sitä kahdesti kuole ja kerran kuitenkin kuolla pitää. Kunpa sitte pikemmin…" Ja hän peittää taas kätensä, sulkee silmänsä ja vaipuu unheesen, ihan vakuutettuna, että nyt hän varmaan täydellisesti kuolee.

Mutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja kylmät ja painavat kuin lyijy.

Lumi oli peittänyt reen, mutta aisat ja niissä riippuva huivi olivat vielä näkyvissä. Rusko seisoi, valjaat ja loimi riipuksissa, ihan valkoisena mahaa myöten hangessa, kuollut pää painuneena kohmettunutta kaulaa vastaan. Sen sieraimet olivat täynnä jääpuikkoja, silmät olivat kuurassa ja niihin oli jäätynyt ikäänkuin kyyneleitä. Se oli tänä yhtenä yönä laihtunut niin, ett'ei siitä ollut jäljellä muuta kuin luut ja nahka. Wasili Andrejitsh oli kankea kuin pölkky, ja niinkuin hänen jalkansa olivat olleet hajallaan, niin hän siitä, sääret haritettuina, käännettiinkin pois Nikitan päältä. Hänen mulkoilevat haukansilmänsä olivat hyytyneet ja avoin suunsa tasaisiksi leikattujen viiksien alla oli täynnä lunta. Nikita oli hengissä, vaikka ihan kohmettunut. Kun hän herätettiin, niin hän oli vakuutettu, että hän jo oli kuollut ja että kaikki, mitä hänen kanssaan tehtiin, ei tapahtunut tässä, vaan toisessa maailmassa. Ja kun hän kuuli miesten, lapioidessaan ja kääntäessään jähmettyneen isännän hänen päältään, huutavan, niin hän ensin ihmetteli, että miehet toisessakin maailmassa huutavat samalla lailla. Mutta kun hän käsitti vielä olevansa täällä, tässä maailmassa, niin hän pikemmin oli siitä pahoillaan, kuin iloissaan, varsinkin kuin tunsi, että hänen molempain jalkainsa varpaat olivat paleltuneet.

Jo päivällisen aikaan seuraavana päivänä kaivoivat miehet lapioilla Wasili Andrejitshin ja Nikitan esille kolmenkymmenen sylen päässä tieltä ja puolen virstan päässä kylästä.

Hän kääntelee päätään, kaivelee kädellään lumen pois edestään ja aukaisee silmänsä. On valoisa. Samalla lailla viheltelee tuuli aisoissa ja samalla lailla pyryää lumi, sillä erotuksella vaan, ett'ei se enää kovaan pieksä reen laitaa, vaan hiljaa peittelee rekeä ja hevosta, yhä korkeammalle, ja hevonen ei kuulu enää liikahtavan ja hengittävän. "Varmaan jo sekin on paleltunut", muistaa Nikita Ruskoa. Ja todella olivatkin ne kavion kolahdukset rekeä vastaan, jotka herättivät Nikitan, ihan jo kohmettuneen Ruskon viimeiset kuoleman ponnistukset pysytellä jaloillaan.

"Kuollut varmaan. Herra suokoon hänelle taivaan autuuden!" — ajattelee Nikita.

Nikita makasi sairaalassa kaksi kuukautta. Kolme varvasta häneltä leikattiin pois, muut paranivat, niin että hän saattoi tehdä työtä. Ja vielä kaksikymmentä vuotta palveli hän ensin renkinä ja sitte vanhoilla päivillään vahtina. Hän kuoli vasta tänä vuonna kotonaan ja, niinkuin toivoi, pyhäinkuvain alla, sytytetty vahakyntteli kädessä. Kuollessaan hän pyysi anteeksi vanhalta eukoltaan ja antoi hänelle anteeksi hänen elämänsä tynnyrintekijän kanssa, otti hyvästi pojaltaan ja lapsenlapsiltaan, ja kuoli todellisesti iloissaan siitä, että vapautti kuolemallaan poikansa ja miniänsä liiasta leipätaakasta ja nyt todenperään itse pääsi tästä hänelle jo ikävästä elämästä siihen toiseen elämään, joka joka vuosi ja hetki kävi hänellä yhä selvemmäksi ja houkuttelevammaksi. Onko hänen nyt parempi vai pahempi siellä, minne hän tämän todellisen elämän jälkeen heräsi, pettyikö hän toiveissaan vai löysi siellä sen, mitä odotti, — sen me kaikki kohta tulemme tietämään.