Isäntä ja renki Tolstoi

IX.

Kun Wasili Andrejitsh oli raahautunut reen luokse, piti hän siitä kiinni ja seisoi siinä kauan, liikkumatta, koettaen rauhoittua ja saada hengityksensä tasaantumaan. Nikita ei ollut enää entisellä paikallaan; mutta reessä makasi jotain, joka oli jo aivan kokonaan lumen peittämä: Wasili Andrejitsh arvasi, että se oli Nikita. Wasili Andrejitshin pelko oli nyt kokonaan kadonnut, ja jos hän vielä nytkin jotain kammosi, oli se juuri tuo kauhea tuskantila, joka hänet oli vallannut hevosen selässä ja nimenomaan silloin, kun hän oli joutunut yksin tuohon lumikaivantoon. Millään muotoa hän ei olisi antanut käydä niin, että tuo kauhu valtaisi hänet uudelleen, ja jott'ei niin kävisi, hän ei saisi ajatella itseään vaan jotain muuta, hänen täytyisi jotain tehdä. Siksipä hän asettui selkä tuulta vastaan ja höllitti turkkinsa vyön. Niin pian kuin hän sitte vähän oli saanut hengityksensä asettumaan, karisti hän lumen lappaistaan ja kintaistaan ja sitoi uudelleen vyön kiinni kireälle ja matalalle, joten hän sen sitoi aina, kun meni ulos rekilöistä ostamaan talonpoikain tuomia jyviä. Hän valmistautui työhön. Ensimmäinen teko, mikä hänestä oli tehtävä, oli se, että piti irroittaa hevosen jalka. Wasili Andrejitsh tekikin niin, irroitti ohjakset, sitoi Ruskon jälleen kiinni reensevän rautaan entiselle kohdalle ja alkoi korjata paikoilleen valjaita, setolkkaa ja lointa. Mutta silloin hän näki, että reessä jotakin liikkui ja lumen alta, johon se oli peittynyt, kohosi Nikitan pää. Hän kohottautui nähtävästi suurella vaivalla, istuutui ja huitoi hyvin kummallisesti käsillään nenänsä edessä ikäänkuin olisi kärpäsiä ajanut pois, sekä sanoi jotakin, mikä Wasili Anrejitshista kuului, kuin hän olisi kutsunut häntä luokseen.

Wasili Andrejitsh jätti loimen korjaamisen kesken ja meni reen luo.

— Tunnen kuoleman tulevan… Anteeksi, Kristuksen tähden… — sanoi Nikita itkevällä äänellä yhä huitoen käsillään, ikäänkuin kasvoistaan olisi kärpäsiä ajanut.

— Ollaan vaan tällä lailla! — puheli hän itsekseen tuntien omituista, suloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen silmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista lievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.

— No, onko hän käynyt! — Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. — Ja hän kuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. — Ei, ajoi ohi. — Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. — Ei ole. — Ja hän makaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on sekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se, jota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku toinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu häntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski käydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että tuo joku tuli häntä hakemaan. — Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä huuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli nukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, — ei voi. Jalkaansa, — ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi. Ja hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että se on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että Nikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on, kuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole hänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee Nikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. — "Nikita elää, siis minäkin elän", — sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan uutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen sieluunsa.

— No, näetsen nyt, ja sinä kun jo sanoit kuolevasi! Makaa nyt ja lämpene tällä lailla… — alkoi Wasili Andrejitsh.

— No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit paleltunut, ja minä… Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä vavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut enempi sanotuksi.

— Nikita! — sanoi hän.

— Mitä, oletko paleltunut? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— Mitä sinä? — kysyi hän. — Mitä sinä sanot?

— Kuo-oo-len nyt, — sai Nikita vaivoin ja katkonaisella äänellä sanotuksi. — Antakaa saatavani pojalleni. Tahi eukolle — yhden tekevä.

— Hyvä on, lämmin, — vastattiin hänelle alhaalta päin.

— Ei se pääse siitä mihinkään, — puheli hän itsekseen tästä lämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.

— "Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on", — ajatteli hän Wasili Brehunovia. "Jos en ole tietänyt tähän asti, niin nyt sen tiedän. Erehtymättäni sen nyt tiedän." Ja taas kuulee hän sen häntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. — Tulen, tulen! — vastaa koko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa vapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.

Wasili Andrejitsh seisoi noin puoli minuuttia ääneti ja liikkumatta, astui sitte yht'äkkiä ja yhtä ratkaisevasti, kuin hän aina paiskasi kättä edullista kauppaa tehdessään, askeleen taaksepäin, veti ylös turkkinsa hihat ja alkoi molemmin käsin kaivaa pois lunta Nikitan päältä ja reestä. Sen tehtyään päästi hän nopeasti irti vyönsä, aukaisi turkkinsa ja, survaistuaan Nikitaa, kävi hänen päällensä peittäen häntä ei ainoastaan turkillaan, vaan myöskin koko lämpöisellä, varisella ruumiillaan.

Siten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen mielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka vapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan; sitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja stanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen laatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja valkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi, sitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit, jotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot hälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta päivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän seisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden kopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän ei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo kiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät kalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan ylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole enää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan laatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä voi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan stanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää ostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy vaimoltaan:

Nikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen kätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan, ja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat jähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi allaan makaavan miehen lämpenemään.

Muutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli alaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että olisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut hetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt ei hän tuntenut pelkoa mitään.

Mutta ihmeekseen ei hän voinut puhua enemmän, sillä kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä ja alaleuka alkoi nopeasti vavista. Hän taukosi puhumasta ja nieli vaan sen, mikä nousi hänelle kulkkuun.

Mutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.

Korjattuaan käsillään turkinliepeitä reen laidan ja Nikitan väliin ja painaen niitä polvillaan, Wasili Andrejitsh makasi siten alas-suin, nojasi päätään reensepään eikä kuullut nyt enää hevosen liikkeitä ja tuulen ulvontaa, vaan ainoastaan Nikitan hengitystä. Nikita makasi ensin kauan hievahtamatta, huo'ahti sitte kovaan ja liikahti, kun silminnähtävästi alkoi lämmetä.

Ja muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä tuntenut tässä maailmassa.

Ja hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja hänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili Brehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.

"No, sama se", ajatteli hän. — "Tiedänpähän itse, mitä tiedän", — ja hän vaikeni.

"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko", ajatteli hän itsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään vastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Ympärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät lunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan vapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla makaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.