Isäntä ja renki Tolstoi

VIII.

Sillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja lyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti metsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli ikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta, kumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä alleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä oikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka vaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.

Noin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä mitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta muuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa kohdalla.

Yht'äkkiä kaikui hirveä, huimaava huuto hänen korvissaan ja kaikki alkoi väristä ja vavista hänen ympärillään. Wasili Andrejitsh tarttui hevosen korviin, mutta hevosenkin kaula vapisi kokonaan ja hirveä huuto kävi vieläkin kamalammaksi. Muutamaan sekuntiin Wasili Andrejitsh ei voinut tointua ja käsittää mitä oli tapahtunut. Tapahtunut oli kuitenkin vaan se, että Rusko, joko itseään rohkaistakseen tahi kutsuakseen avuksi, hirnahti kovaan ja pitkään.

Yht'äkkiä hänen edessään häämöitti jotakin mustaa. Hänen sydämmensä alkoi iloisesti sykkiä ja hän ajoi sitä kohti, luullen jo näkevänsä kylän talojen seiniä. Mutta se, mikä häämöitti, ei seisonut paikallaan, ei ollut kylä, vaan liikkui ja olikin rajamerkki, jonka ympäri oli kasvanut korkeata marunaa, jota tuuli viheltäen huojutti yhä samalle suunnalle. Jostakin syystä tämä näky sai Wasili Andrejitshin vavahtamaan ja hän rupesi sukkelaan ajamaan hevosta huomaamatta sitä, että hän ihan muutti suuntaa ja ajoi nyt aivan toisaalle, vaikka yhä kuvitteli mielessään ajavansa vahtikojua kohti. Mutta hevonen painoi yhä oikealle ja sen tautta hän koko ajan käänteli sitä vasemmalle.

Yht'äkkiä hevonen vajosi hänen allaan, se oli joutunut lumikaivantoon ja alkoi nyt potkia jaloillaan ympärinsä. Wasili Andrejitsh hypähti alas, jolloin hän sysäsi kokonaan sivulle valjaiden sivuhihnan, johon hän oli tukeutunut jaloillaan, alas hypätessään hän työnsi sivulle loimenkin, josta oli kiinni pitänyt. Heti kun hän oli hypähtänyt alas hevosen selästä, pääsi hevonenkin ennalleen, nykäisi eteenpäin, hypähti kerran, sitten toisenkin ja lähti menemään raahaten perässään kiemurtelevaa loimea ja vetohihnaa, se hävisi isäntänsä silmistä jättäen tämän yksikseen lumimassojen keskelle. Wasili Andrejitsh juoksi hevosen perästä, mutta lumi oli niin syvää ja turkki niin raskas, ett'ei hän päässyt enempää kuin parikymmentä askelta, jolloin hän vajosi aina polviaan myöten; sitten jäi hän hengästyneenä seisomaan paikalleen. "Metsät, jäärä, vuokratut talot, kauppa, kapakat", ajatteli hän, "mitä niistä nyt kaikista tulee? Mitä sitten tapahtuu täällä minulle? Niin ei voi olla!" välähti hänen aivoissaan. Ja erikoisen mielleyhtymän kautta muisti hän tuulenpieksämää marunaa, jonka hän oli ohittanut kaksi kertaa ratsastuksensa aikana, ja hänet valtasi sellainen kauhu, ett'ei hän ollenkaan voinut uskoa siihen todellisuuteen, mitä hänelle oli tapahtumassa. Hän ajatteli: "Eikö tämä kaikki sittenkin ole vain unta?" ja tahtoi herätä; mutta se ei ollutkaan unta, josta hän olisi voinut herätä. Se oli ihan oikeaa lunta, joka piiskasi hänen kasvojaan ja häntä värisytti, ja se oli aivan oikea hätätila, johon hän oli nyt yksin joutunut, samoinkuin tuo marunakin; häntä näytti odottavan vääjäämätön, pikainen, kaikki aistit ja ymmärryksen sumentava kuolema.

Mutta käsitettyään pelkonsa oikean syyn ei hän enää voinut haihduttaa sitä.

Jälleen häämöitti hänen edessään jotakin mustaa. Hän ihastui vakuutettuna, että nyt se varmaan oli kylä. Mutta se oli taaskin samallainen rajamerkki. Taaskin huojui yhtä armottomasti ruoho pelästyttäen Wasili Andrejitshiä. Mutta tämän rajamerkin vieressä kulki jälki, jota tuuli ajoi umpeen. Wasili Andrejitsh pysäytti, kumartui ja katseli: se oli hiukan lumen peittämä hevosjälki eikä voinut olla kenenkään muun, kuin hänen oman hevosensa jälki. Hän oli silminnähtävästi tehnyt kierroksen ja pienellä alalla. "Hukkaan minä tässä joudun", ajatteli hän, mutta ett'ei pelko valtaisi häntä, alkoi hän yhä kovemmin ajaa hevosta tuijottaen valkoiseen lumiaavikkoon, jossa hän ei nähnyt muuta, kuin välistä ilmestyviä ja kohta taas katoavia valopisteitä. Kerran oli, kuin hän olisi kuullut koirain haukuntaa tahi susien ulvontaa, mutta nämä äänet olivat niin heikkoja ja epämääräisiä, ett'ei hän tiennyt, kuuliko hän vaiko oli vaan kuulevinaan ja seisauttaen hevosen alkoi hän tarkkaan kuunnella.

"Taivaan kuningatar, ihmeitätekevä Nikolaus!" hän huudahti muistellen samalla eilistä kirkkorukousta ja mustunutta pyhimyksenkuvaa maalauksineen ja kultaisine kehyksineen ja kynttilöitä, jotka hän oli ostanut sytyttääkseen tämän pyhimyksenkuvan edessä ja jotka tuotiin hänelle heti takaisin ja jotka hän sitten, kun ne olivat tuskin syttyneet, pani jälleen säilöön laatikkoonsa. Ja nyt hän rukoili tätä samaa ihmeitätekevää Nikolausta pelastuakseen ja lupasi hänelle kiitosjumalanpalveluksen ja kynttilöitä. Mutta samalla hän oli ehdottomasti selvillä siitä, että tämä pyhimyksenkuva kehyksineen ja kynttilät ja jumaliset ja rukoukset, jotka kaikki tosin siellä kirkossa olivat hyvin tärkeitä ja tarpeellisia, eivät voineet häntä mitenkään auttaa, ja ett'ei toisaalta noiden kynttilöiden ja rukousten ja toisaalta hänen surullisen tilansa välillä ollut eikä tulisikaan olemaan mitään yhteyttä.

"Pitää malttaa mieltään, olla tyyni", — sanoi hän itselleen, vaan samalla kuitenkaan ei voinut olla ajamatta hevosta. Ja hän ei huomannut, ett'ei ajanut enää vasta- vaan myötätuuleen. Hänen ruumistaan paleli, varsinkin reisistä, mistä se oli peittämättä ja kosketti setolkkaan, kivisti ja puistatti. Hän unhotti vahtikojun ja toivoi nyt vaan sitä, että pääsisi takaisin reen luo, ett'ei hukkuisi yksin, kuin se maruna tuossa kauheassa lumituiskussa.

"Hyi senkin kirottua, kun säikäytti!" sanoi Wasili Andrejitsh itsekseen.

"En saa menettää rohkeuttani", sanoi hän itselleen. "Minun täytyy seurata hevosen jälkiä, muuten nekin katoavat näkyvistä". Ja hän lähti liikkeelle. Mutta vaikka hän oikeastaan aikoi kulkea rauhallisesti, alkoi hän kuitenkin juosta, kaatuili jatkuvasti, nousi taas ylös ja kaatui jälleen. Sellaisissa paikoissa, joissa lumi ei ollut syvää, näkyivät hevosenjäljet tuskin ollenkaan. "Olen mennyttä miestä", ajatteli Wasili Andrejitsh, "minä kadotan vielä nämä jäljet". Mutta siinä silmänräpäyksessä hän huomasi eteensä katsahtaessaan jotain tummaa. Se oli ruskeankeltaista, eikä yksin ruskeankeltaista, vaan reki ylösnostettuine aisoineen. Ruskeankeltainen, josta setolkka, sivuhihna ja loimi olivat kokonaan pois luiskahtaneet, ei ollut enää aikaisemmalla paikallaan, vaan lähempänä aisoja lyöden päätään sinne tänne, ja suitset, joiden päälle hän oli astunut, liukuivat alas. Kävi ilmi, että Wasili Andrejitsh oli jäänyt loukkuun siihen syvänteeseen, missä aiemmin sama oli Nikitalle tapahtunut, ja että hevonen oli tuonut hänet takaisin reen luo ja että paikka, missä hän oli eronnut hevosesta, ei ollut reestä 50 askelta kauempana.