Isäntä ja renki Tolstoi

VI.

Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla, varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille paperosseja ja tulitikkuja.

Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.

— Sepä on sukkela konsti, — sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa tekoaan ja istuutui rekeen.

— Perhana sinut vieköön; senkin riivattu! — haukkui hän tietämättä itse ketä ja viskasi pois rutistuneen paperossin. Tahtoi viskata tulitikkukotelonkin, mutta pidätti kätensä liikkeen ja pisti kotelon taskuunsa. Hänen valtasi sellainen levottomuus, ett'ei hän voinut enää pysyä paikoillaan. Hän nousi ylös reestä, asettui selin tuulta vasten ja alkoi uudelleen sitoa kiinni vyötään kireälle ja matalalle.

— Nyt tehdään merkki, — sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta kohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti keulaan päin. — Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset aisoista huomaavat ja kaivavat esille, — sanoi Nikita. — Niin vanhat ihmiset neuvoivat.

— No, tule tule, — sanoi hän, taluttaen sitä aisoista — Ja tähän sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, — puheli hän ja teki, mitä sanoi.

— Kyllä minä itselleni paikan löydän, — vastasi Nikita, — vaan pitää ensin hevonen peittää; se on ihan märkä. — Antakaahan, — lisäsi hän ja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin kerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.

— Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.

— Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi. Ja nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki ja neuvoa Nikitaa. — Odotahan minä teen vielä lipun, — sanoi hän ja nosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään rekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi huivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.

— Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, — sanoi hän.

— Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, — sanoi Nikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.

— Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, — sanoi hän, pannen jälleen setolkan ja valjaat loimen päälle.

Wasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä Nikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan sivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.

Wasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen liepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa vastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki sytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen paperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi silmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa oli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset oljet, — ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti savua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi vielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne oletkin.

Siten Wasili Andrejitsh nousi ja paneutui jälleen maata noin parikymmentä kertaa. Hänestä yö näytti loppumattomalta. — "Nyt tulee varmaan jo kohta aamu", ajatteli hän kerran, kohottautuen ja silmäillen ympärilleen. "Annas, kun katson kelloa. Vaan tulee vilu avata turkki. Mutta kun saan tietää, että aamu on likellä, niin tulee iloisempikin olla. Ja sitte pannaan valjaisin". Wasili Andrejitsh tiesi kyllä hyvin, ett'ei vielä voinut olla aamu, mutta hän alkoi yhä kovemmin pelätä ja tahtoi samalla kertaa sekä vakuuttaida että pettää itseään. Hän aukaisi varovasti sisäturkin hakaset, pisti kätensä poveen ja kopeloi kauan, ennenkuin pääsi liiviin. Töintuskin sai hän esille hopeaisen kellonsa, jossa oli emaljeerattu kukka, ja alkoi katsella. Ilman tulta ei hän nähnyt mitään. Hän kävi taas alassuin, niinkuin silloin paperossia sytyttäessään, ja otettuaan tunnustelemalla tulitikun, jossa oli paksuimmalta fosforia, sai hän sen syttymään ensi kerralta. Valaistuaan sillä kellontaulun hän katsahti eikä uskonut omia silmiään. Oli vasta kymmenen minuuttia yli kaksitoista. Koko yö oli vielä edessä.

Mutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin iloiseksi.

Mutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton. Se muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin tuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.

Kerran tuntui Wasili Andrejitshistä, että hän kuuli kaukaa kukonlaulua. Hän ihastui, käänsi turkin kaulusta ja alkoi tarkkaan kuunnella, mutta vaikka hän hyvin jännittikin kuuloaan, ei hän kuullut muuta, kuin tuulen ulvovan aisoissa ja lumen reen laitaan pieksävän. Nikita istui siinä, mihin oli istuutunut, koko ajan hievahtamatta eikä vastannut Wasili Andrejitshillekään, joka pari kertaa puhutteli häntä. "Hänellä ei ole huolta mitään, makaa varmaan", ajatteli Wasili Andrejitsh harmissaan, kurottautuen reen selkäimen yli katsomaan ihan lumen peitossa olevaa Nikitaa.

Ja päästettyään hevosen irti heitti hän suitset sen pään yli ja tahtoi hypätä selkään, mutta putosi takaisin. Silloin kävi hän reen laidalle ja tahtoi siitä nousta. Mutta reki horjahti hänen painostaan ja hän putosi taas. Kolmannen kerran vielä talutti hän hevosen reen viereen ja noustuaan varovasti laidalle, pääsi vihdoin mahalleen poikittain selkään. Oltuaan siten kotvan aikaa, hän kiskaisihe eteenpäin pari kertaa, heitti vihdoin toisen jalan hevosen selän yli ja kävi istumaan nojaten jalkojaan valjaiden sivuhihnoihin, jalustimien asemasta. Survaus, joka siirsi reen paikaltaan, herätti Nikitan, hän kohottautui ja Wasili Andrejitsjiistä kuului, että hän sanoi jotakin.

Ja otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse, kaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan lakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään itsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten, joka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.

Ikäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia olkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun reestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi irti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti lumeen.

Hän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä alle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan, tuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli. Ajatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä sisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli ansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen tuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat ansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin, vielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.

Huivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä taas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.

"Vähät koko metsästä, ilman sitäkin on, Jumalan kiitos, asioita kylliksi. — Äh, kun pääsisi nukkumaan", puheli hän itsekseen. — "Juopuneiden sanotaan paleltuvan", ajatteli hän, — "ja minä join". — Ja hän tunsi, jotta alkoi vavista, itse tietämättä miksi, vilusta vaiko pelosta. Hän koetti peittää itsensä ja loikoa niinkuin ennen, mutta ei voinut sitä enää tehdä. Hän ei voinut olla paikallaan, hän tahtoi nousta ylös, tehdä jotakin haihduttaakseen itsessään syntyvän pelon, jota vastaan hän tunsi olevansa voimaton. Hän otti jälleen esille paperossit ja tulitikut, mutta tikkuja oli enää jälellä ainoastaan kolme ja nekin huonoja. Kaikki kolme sammuivat syttymättä palamaan.

"Turhaan tottelin Nikitaa", ajatteli hän. — "Olisi pitänyt ajaa, niin olisi ainakin jonnekin tultu. Vaikka Grishkinoon olisi takaisin jouduttu ja oltu yötä Tarasin luona. Vaan istu nyt tässä koko yö. Ja mitä siitä hyvää lähtee? Minkä palkan Jumala antaa tyhjäntoimittajalle ja hölmöille? Pitää e'es tupakoida". Hän istuutui, otti esille paperossikotelonsa, kävi mahalleen, suojusti turkin liepeellä tulta, mutta tuuli tiesi aina tiensä ja puhalsi tikut sammuksiin. Vihdoin hänen onnistui saada tulta paperossiin ja se ilahutti häntä kovin. Vaikka paperossia poltteli enemmän tuuli, kuin hän, niin hän sai kuitenkin vedetyksi pari kolme savua ja hänen tuli taas iloisempi olla. Hän heittäytyi taas reen perään, peittäytyi ja alkoi taas muistella ja haaveksia, ja torkahti. Mutta yhtäkkiä mikä lie ihan kuin häntä survaissut ja herättänyt hänet. Ruskoko se nyhtäisi olkia hänen altaan vaiko hänen ruumiissaan jotakin hytkäytti, mutta hän heräsi ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja kovasti, että hänestä näytti ikäänkuin reki olisi tärissyt. Hän aukaisi silmänsä. Hänen ympärillään oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta näytti vaan valoisammalta. "Sarastaa", ajatteli hän, — "varmaan ei ole aamuun enää pitkältä". Mutta hän muisti heti, että oli valoisampi vaan sentähden, että kuu oli noussut. Hän kohottautui ja katsasti ensin hevosta. Rusko seisoi yhä takaperin tuuleen päin ja värisi kovasti. Lumen peittämä loimi oli kääntynyt toiselta puolen, valjaat olivat pudonneet syrjälleen ja hevosen luminen pää ja sen liehuva harja näkyivät nyt selvemmin. Wasili Andrejitsh kumartui reen selkäimen yli ja kurkisti sen taakse. Nikita istui yhä samassa asennossaan, kuin ennen. Vaate, jolla hän oli verhonnut itsensä, ja hänen jalkansa olivat lumen peitossa. "Kun ei vaan mies paleltuisi, kovin on hänellä huonot vaatteet. — Saan vielä vastata hänestä. Uuvuksiinsa juoksi eikä mies muutenkaan ole kovin häävi", ajatteli Wasili Andrejitsh ja tahtoi ottaa hevosen selästä loimen peittääksen sillä Nikitan. Mutta oli kylmä nousta ylös ja kääntyä, ja hän pelkäsi, että hevonen vilustuu. — "Mitä minä hänet mukaan otinkaan? Eukon tuhmuutta kaikki!" ajatteli Wasili Andrejitsh, muistellessaan vaimoaan ja heittäytyi jälleen entiselle paikalleen reen keulaan. — "Samalla lailla oli setäkin kerran koko yön lumessa istunut", muisti hän, — "eikä mitään. Vaan Tahvo, kun kaivettiin esille", — muistui hänelle toinen tapaus mieleen, — "oli kuollut ja kankea, kuin jäätynyt raato".

"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee kai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta", arvosteli hän näkemäänsä metsää, jota nyt oli ostamaan menossa. "Kymmentä tuhatta ruplaa en sittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun ottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin toista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja kyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön kolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää", — ajatteli hän, tunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. "Vaan Jumala ties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja vahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku, kirotut, kun tarvis on". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella ja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi liehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin läpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän peitti taas kasvonsa. "Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No, vaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan turhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse". Ja hän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta rahaa. "Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa siltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein käyttäytyä" — ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen eukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä vallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. — "Tietäähän sen, — nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se meidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka, jolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä olen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa ja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton alla", — muisteli hän ylpeänä. "Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen nimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin".

"Onpas tämä yö pitkä!" — ajatteli Wasili Andrejitsh, tuntien vilunväreet selkäytimessään. Ja pantuaan taas turkkinsa kiinni ja peitettyään itsensä, hän painautui reen kolkkaan. Yht'äkkiä hän kuuli selvään yksitoikkoisessa tuulen kohinassa uuden, elävän olennon äänen. Ääni kasvoi tasaisesti ja, käytyään ihan selväksi, alkoi taas yhtä tasaisesti heiketä. Ei ollut epäilystäkään, että se oli susi. Ja susi ulvoi niin lähellä, että tuulen kantamana kuuli selvään, miten se, leukojaan liikutellen, vaihetteli ääntään. Rusko kuunteli myöskin tarkkaan, korviaan luimistaen, ja kun susi oli lopettanut ulvontansa, niin se muutti jalkojaan ja kuorsahti varoittavasti. Tämän jälkeen ei Wasili Andrejitsh millään mokomin enää voinut nukkua eikä rauhoittua. Vaikka hän miten koetteli ajatella asioitaan, mainettaan, arvoaan ja rikkauttaan, niin pelko valtasi hänet valtaamistaan, ja kaikkiin hänen ajatuksiinsa sekaantui ensimmäisenä ajatus siitä, miksi hän ei jäänyt yöksi Grishkinoon.

"Olisin jäänyt Grishkinoon yöksi, niin ei olisi ollut mitään". Ja pantuaan turkkinsa hyvin kiinni, ett'ei lämmin pääsisi mistään ulos, vaan pitäisi varina joka paikan, kaulan, polvet ja jalat, sulki hän silmänsä ja koetti maata. Mutta vaikka hän miten koettikin, ei hän voinut nukkua, vaan tunsi päinvastoin olevansa ihan valpas ja vireä. Ja taas rupesi hän laskemaan voittojaan ja saataviaan, taas alkoi hän ylistellä itseään ja iloita itsestään ja asemastaan, mutta kaikki keskeytti silloin hiipivä pelko ja tuo harmittava ajatus, ett'ei hän ollut jäänyt yöksi Grishkinoon. Hän kääntelihe ja asettautui useita kertoja saadakseen mukavamman ja enemmän tuulen suojassa olevan asennon, mutta hänestä tuntui yhä vaan epämukavalta. Hän kohottautui jälleen, muutti asentoa, kääri jalkansa peittoon, verhosi silmänsä ja oli hiljaa. Mutta joko alkoi korkeissa huopakengissä olevia jalkoja kolottaa tahi puhalsi tuuli jostakin ja, vähän aikaa maattuaan, muisti hän harmissaan sitä, miten nyt olisi voinut rauhassa levätä lämpöisessä tuvassa Grishkinossa, ja hän kohottautui taas, kääntelihe, kääriytyi ja paneutui taas maata.

"Nytkös tuulee! Ajaa niin umpeen, ett'ei aamulla lähtemäänkään päästä", — ajatteli hän, kuunnellen tuulta joka ankarasti puhalsi reenkeulaa vasten ja vihmoi siihen lunta.

"Mitä siitä paranee, että loikoo ja kuolemata odottaa, parempi on nousta hevosen selkään ja lähteä tiehensä", juolahti hänelle yht'äkkiä mieleen. — "Hevonen ei jää tielle selässä ajaen. Ja hän", ajatteli hän Nikitaa, "kuolee kuitenkin. Mitä hänen elämänsä on? Hänen ei ole sitä säälikään, vaan minulla on kyllä, Jumalan kiitos, millä elää"…

"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan parastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia tekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen liikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte luulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja ajatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on Mironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee työtä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä". — Ja ajatus, että hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja, kuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili Andrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta hänellä ei ollut, kenen kanssa puhella… Jospa olisi Gorjatshkinoon päässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen silmänsä.

— Kun tottelee teitä, hölmöjä, niin hukka peri ihan suotta aikojaan, — huusi Wasili Andrejitsh, korjasi polviensa alle turkin liehuvat liepeet, käänsi hevosensa ja ajoi pois reen luonta sinnepäin, missä oletti metsän ja vahtikojun olevan.