Isäntä ja renki Tolstoi

V.

Wasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä, istuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.

— Ajakaa edellä! — huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä, päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen. Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.

— Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? — huusi hän.

— Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille tekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! — huusi hän. Hevonen tempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se liikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin miettien. — Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita Ruskoa. — No, vielä kerta! — Taas veti Nikita aisasta toiselta ja Wasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja tempaisi sitte yht'äkkiä.

— Täällä olen, — vastasi Wasili Andrejitsh. — No, kuinka on?

— Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, — sanoi Nikita; — minä talutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista hevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja seisattui.

— Tänne, minun perässäni! — huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle ja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin vastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut, niin upposi lumeen valjaita myöten. — Nouskaa ylös! — huusi Nikita Wasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja alkoi auttaa vetämään.

— Tulen, tulen. Mitä hahatat, — sanoi hän. Vasta ihan reen luo tultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin, joka näytti suunnattoman isolta.

— Tule perässä, — sanoi hän, astuen hevosen edellä.

— Tpruu, tpruu, tpruu, — sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen pysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen syvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.

— Taaskin jouduttiin pois tieltä, — sanoi Wasili Andrejitsh, seisauttaen hevosen.

— Suur' kiitos, Pekka!

— Sitäkös on runoniekka, — sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi ohjaksia.

— Sitäkös nyt on…! — sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta puhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.

— Paikalla. — Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.

— Oikein soma poika, — sanoi Nikita.

— Oikealle on ajettava, — sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi hevosen.

— No? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— No, oleppas hyvä, ystäväni, — huusi hän hevoselle, mutta hevonen astui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten ja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.

— No, no, elä pelkää, et uppoa, — huusi Nikita. Hevonen hyppäsi kerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui raskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.

— No, Jumalan haltuun!

— Nikita, Nikita hoi! — huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta Nikita ei hänelle vastannut.

— Myrsky taivon mustaks' peittää, — huusi Pekka ja katosi näkyvistä.

— Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.

— Mitäs nyt sitte tehdään?

— Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa! Siinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse. Töintuskin sieltä ylöskapusin.

— Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään vaikka Grishkinoon, — alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.

— Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa tuulta kohti.

— Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Annahan huo'ahtaa, — sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut kiinni turkin kauluksen.

— Aja sitte oikealle, jos on ajettava, — sanoi Wasili Andrejitsh, antaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin. — Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, — lisäsi hän.

Wasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan. Saatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset käsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä. Mutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen pysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.

Wasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita käski.

Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.

Paikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin olisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja suojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän talttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen, myrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin tempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun Wasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo puhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät ehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko painoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian kuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään, pisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä hihnaa.

Nikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi niin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.

Nikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä, piiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas hölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin pimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt vempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa juossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen, silminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi taas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan, mitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen hevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi luisua jotakin kuilua alas.

Nikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan, jota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli irti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista puolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän palasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.

Nikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin kauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli mennyt.

Nikita ei vastannut mitään.

Nikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin, riisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin tunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa kengässä olevan rei'än.

Jyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui, tuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.

Hänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte piiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi hän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta ylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä alahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä paikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja astui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta ja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän, ennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon hirnunnan, joka hänet tunsi.

He ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas hengästyneenä re'en luo.

He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön. Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään tekemistä.

Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen. Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.

"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili Andrejitsh, — "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän, katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat vielä noin parikymmentä syltä, — ei ollut neljättä viittaa eikä metsää.

"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja, viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.

— Mitäs sinä teet? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi pyytäen vastasi Nikita.

— Eikös sitte minnekään ajeta?

— Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään näköinen, — sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin valmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. — Yötä pitää olla, — lisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää rahetta. Länget laukesivat auki.

— Vaan eikös me palelluta? — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, — sanoi Nikita.