Isäntä ja renki Tolstoi

III.

Kadun päässä vielä tuuli ja tie oli ummessa, mutta kylän sisällä oli tyyni, lämmin ja iloista. Erään talon kohdalla haukkui koira, toisen kohdalla seisattui ajavia katselemaan muudan nainen, joka oli jostakin juossut takki korvissa. Keskeltä kylää kuului naisten laulua. Näytti siltä kuin kylässä olisi ollut vähemmin sekä tuulta että lunta ja kylmää.

— Tämähän on Grishkino, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.

— Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, — sanoi hän istuutuen rekeen.

— Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko, vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie lähtee.

— Taaskaan ei ajeta oikein, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Olisitte ennemmin yöksi jääneet! — huusi Esa heidän jälkeensä. Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta. Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli laannut satamasta.

— Nöyrä hevonenhan tämä on, — sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.

— Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, — sanoi Wasili Andrejitsh seisauttaen hevosta.

— Niin on, — vastasi Nikita.

— Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!

— Mitenkä niin?

— Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.

— Minnekäs sitte ajetaan? — kysyi Wasili Andrejitsh.

— Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? — kysyi Nikita.

— Kuka siinä ajaa? — kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan heti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden sitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.

— Kenkäs sitte? — vastasi Nikita. — Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies, on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.

— Keitä olette? — huusi Wasili Andrejitsh.

— Keitä olette, sanon minä.

— Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?

— Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! — kysyi Esa, joka haisi kovasti viinalle.

— Juhlaväkeä näkyvät olevan.

— Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, — sanoi Wasili Andrejitsh.

— Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, — vastasi Nikita lyhyesti, nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.

— Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi ajaa pitänyt.

— Gorjatshkinoonhan se oli aikomus…

— Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä. Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, — sanoi Nikita.

— Eikä, välttämättä keritä pitää.

— Antaa hevosen kulkea, — sanoi Nikita. — Kylläpähän viepi perille. Antakaa ohjat tänne!

— Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!

— Ajakaa sivu… ai… edellepäin! — huudettiin reestä.

— Aja! Elä laske edelle!

Yksi miehistä huusi jälleen minkä jaksoi, mutta sittenkään ei voinut erottaa mitään, keitä he olivat.

Wasili Andrejitsh lähti ajamaan sivu. Reessä istui kolme miestä ja nainen. Ne näkyivät olevan juhlaväkeä. Yksi miehistä piiskasi hevosta vitsalla. Toiset kaksi huitoivat käsillään ja huusivat jotakin. Nainen, joka oli peitetty moniin vaatteisiin ja luminen, istui rauhallisesti re'en perällä.

Wasili Andrejitsh käänteli päätään ja tähysteli viittoja, vaan antoi hevosen juosta, luottaen siihen. Eikä hevonen eksynytkään, vaan kulki kääntyen milloin oikealle milloin vasemmalle sen mukaan kuin tunsi tien jalkojensa alla tekevän mutkia. Sillä lailla näkyivät viitat aina milloin oikealla, milloin vasemmalla, vaikka tuisku ja tuuli yltyivätkin.

Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.

Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.

Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä, ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.

Se oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla tunnettu hevosvaras.

Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan vieraat jäivät vähitellen jälelle.

Näin ajoivat he kymmenen minuutin verran, kun hevosen edessä yht'äkkiä näkyi jotakin mustaa, joka liikkui tuulen ajamassa viistossa lumiverkossa. Ne oli muita samaa tietä ajavia. Rusko oli ehättänyt heitä ja satutteli kavioillaan edessä kulkevien rekien kannaksiin.

Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.

Kuului epäselvä vastaus.

Keskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui keskitietä.

Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.

Ja se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin kahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi määräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..

Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.

Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.

Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella korvalla.

— Pitää olla ääneti, — sanoi Nikita. — Näetsen mitä tekee. Mene, mene, minne tiedät! Noin, noin.

Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.

— Sekös on viisas, — jatkoi Nikita mielissään hevosesta. Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.

Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan tarvitse, virstan päähän aistitsee.

Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat silminnähtävästi taas saapuneet tielle.

— Tämähän on taas sama Grishkino, — sanoi Nikita yht'äkkiä.

Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä tuimasti tuulen pieksettävinä.

Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi, lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.

Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja seisautti portille.

— Kutsuhan Taras ulos, — huusi hän Nikitalle.

Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.

— Kuka siellä? — kysyi ääni sisältä.

— Kauppias Brehunov, — vastasi Nikita. — Käyhän ulos kotvaksi aikaa.

Ikkunasta poistuttiin sisällä ja parin minuutin perästä kuului, kuinka tuvan kiinni jäätynyt ovi aukesi, sitte naksahti ulko-oven säppi ja ovea pidellen, ett'ei sitä tuuli tempaisi, näyttäytyi sieltä vanha valkopartainen mies, korkea lakki päässä ja lyhyt turkki valkoisen pyhäpaidan päällä hartioilla, ja hänen jälessään nuorempi mies, punainen mekko yllään ja nahkasaappaat jalassa.

— Tehkää niin hyvin, — sanoi ukko.

— Me tässä on ajettu eksyksiin, — sanoi Wasili Andrejitsh; — oli aikomus päästä Gorjatshkinoon, vaan nyt tänne teille jouduttiin. Täältä kerran jo lähdettiin ja taas takaisin palattiin.

— Vai niin eksyitte, — sanoi vanhus. — Pekka, mene porttia aukaisemaan, — kääntyi hän punamekkoisen nuoren miehen puoleen.

— No, kyllä, — vastasi mies iloisella äänellä ja juoksi porstuaan.

— Ei me, veli kulta, yöksi jäädä, sanoi Wasili Andrejitsh.

— Minnekäs te nyt yöllä lähdette? Olkaa täällä huomiseksi.

— Vallan mielellänikin olisin, vaan pitää lähteä.

— Lämmitelkäähän sitte edes! Paraiksi samovaarin aikaan kerkisitte, — sanoi ukko.

— Lämmitellä kyllä voipi, — sanoi Wasili Andrejitsh, — pimeämpihän ei kuitenkaan tule, kun kuukin nousee, vaan valoisampi. Käydään sitte sisään lämmittelemään, Nikita.

— Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, — sanoi Nikita, joka oli hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille kohmettuneita jäseniään oikomaan.

Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan, liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti haukkumaan vierasta.

Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä, ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.

— Nyt se hyvä tulee, — sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.

— Sekös yhä haukkuu! — lisäsi hän koiralle. — Ole jo tuossa, hölmö! Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, — sanoi hän. — Eihän tässä varkaita ole, vaan omia miehiä.

— Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, — sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle jääneen reen.

— Mitenkä niin neuvonantajat? — sanoi Nikita.

— Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii, haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, — puheli nuori mies.

Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan, Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita, jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.

— No, just' niin se on, — sanoi Nikita.

— Tuli se maar' vilu tiellä? — kysäisi Pekka.

— Eipä tuo ilmankaan ole, — sanoi Nikita. Ja he menivät pihan poikki porstuan kautta tupaan.